muistin tän blogin olemassaolon pari viikkoa sitten ja kieltämättä olin aivan järkyttynyt..kaikki ne tekstit, sanat..kaikki paska palautu mieleen yhtä kirkkaasti ku eilinen päivä. lopetin blogin ylläpitämisen koska ensin en enää kyenny käsittelemään mun ongelmia saatikka sitten kirjottaa niistä. sitten eräs henkilö josta tuli sen syksyn aikana mun paras ystävä, sai nostettua mut tästä paskasta. sai mun masennuksen väistymään, vietti mun kanssa aikaa ja potki persiille. tajusin, että oli aika tehä jotain, en voinu jatkaa enää niin. niinpä askel askeleelta rupesin hymyilemään maailmalle. sitten marraskuussa 2012 tapahtui jotain odottamatonta, rupesin seurustelemaan pojan kanssa. kaikki ongelmat unohtuivat saman tien ja olin onnellinen. olen hänen kanssaan edelleen ja onnellinen. en ollut enää sen kummemmin masentunut suhteen alettua, tai olin, en tiedä, en vain kiinnittänyt 'ongelmiini' enää huomiota. lopetin laihduttamisenkin. lihoin ja paisuin, mutta silti olin onnellinen. viimeisen kuukauden olen taas ajatellut paljon että pitäisi laihtua ja lopettaa roskaruuan syömisen, sillä siitähän on tullut varsinainen best friend minulle..mutta olen vain antanut olla, vaikka läskini hävettää ja ällöttää. olen onnellisessa avoliitossa, tulevaisuus on suunnitteilla, olen saanut koulupaikan matkailualalla ja aloitan kahden viikon päästä, vanhempien kanssa välit ovat loistavat. kaikki oli loistavasti. kunnes löysin ja luin tämän blogin. tajusin kuinka kamalaan kuntoon olin itseni päästänyt, menettänyt itsekurini ja aivan ilman omatunnontuskia. katsoin itseäni peilistä, mutta aivan eri tavalla kuin ehkä edellisenä päivänä. näin vain paisuneet pullaposket, hyllyvät reidet ja läskin mahan. sillä hetkellä en ollut onnellinen. tajusin, että elämästäni oli puuttunut jotain. se jotain on jokapäiväinen keveyden tunne, heikotus aamuisin, näkyvät luut, kontrolli ja keijukaisen paino. haluan että poikaystäväni jaksaa nostaa minut kuin höyhenen, puuskuttamatta ja käyttämättä kaikkia voimiaan siihen. aloitin saman tien. ja tuli heti jotenkin oikea ja turvallinen olo. 'tälläinen minä olen, tätä minun kuuluu tehdä'. roskaruuat lensivät samantien roskikseen, ja kontrolli palasi luokseni. olen laihtunut pari kiloa, lähtöpaino oli jotain 61...ajatelkaa hyjjj. oon normaalipainonen ja sehän ei tule kuuloonkaan! olen oppinut taas pitämääm kahvista, nauttimaan nälästä ja siitä, että noustessa pyörryttää. vain kahdessa viikossa päädyin takaisin siihen, missä joskus olin. nyt vaan kaikki on vaikeampaa kun poikaystävä on paikalla..tosin on minulla viikoilla aina yksinoloa koulujen alettua, kun poikaystävä käy koulua vähän kauempana. aina viisi päivää aikaa laihtua yhä enemmän, jotta poikaystävä näkisi viikonloppuina kuinka kaunis ja laiha olen, nostelisi minua vaivatta ilmaan..
10 päivää kouluun. toisaalta olen iloinen, mutta toisaalta pelottaa niin hitosti. olla joka päivä ihmisten ympäröimänä, en tiedä miten reagoin siihen näin pitkän tauon jälkeen. opiskelin kunnolla viimeksi varmaan 4 vuotta sitten..2012 olin syksyllä koulussa peräti kuukauden ja sitten juoksin vaan pakoon sieltä. en tiedä, pitää keretä laihtua tässä välissä, en voi mennä mursun näköisenä sinne.
kuitenkin, pitkän punnitsemisen jälkeen kirjoitanko tänne vai en, tässä kuulumisiani lyhyesti. luulin sh-n päästäneen irti, mutta tässä se on, sisälläni heränneenä ja pitää taas kiinni kovasti.
