kaikki romahtaa taas..koulu ahdistaa, en uskalla mennä sinne. mulla ei oo siellä kavereita, oon yksin, välitunnit on pelkkää helvettiä koska joudun laahustamaan yksin. syömään en ees halua mennä koska nolottaa vielä enemmän istua siellä yksin lautanen nenän edessä. mikään ei näytä olevan pahasti, mutta mun pää räjähtää. en oikeesti enää tiedä mitä siellä pyörii. viikonlopun jälkeen oon istunu kotona. en uskalla näyttäytyä missään. oon ruma, läski nössö..en uskalla ees käydä omalla parvekkeella tupakalla ellen oo meikannu ja laittanu hiukset ja vaatteet hyvin. ja vaan sen takia koska naapurin jätkät käy tupakalla melkein aina samaan aikaan. makaan kirjaimellisesti parvekkeen lattialla jos iskee vaikka keskellä yötä himo mennä tupakalle..en vaan enää halua näyttäytyä ilman sitä suojusta kellekkään. oon peittäny kaikki omat asiani muilta, en avaudu enää kellekkään, en edes M:lle..pidän kaiken salassa ja oon oma itteni vaan kotona yksinäni. aina ihmisten ilmoilla oon aina jotain aivan muuta, jotain vahvempaa, jotain sellasta mikä kestää vittuilut ja vastoinkäymiset. yksin ollessani sitten saan murtua kaikessa rauhassa eikä kenenkään tarvitse nähdä sitä. paljon helpompaa näin. muille, ei mulle, mutta se ei haittaa.
en tiedä yhtään mitä teen nyt ton koulun kanssa. toisaalta tekis niin mieli vaan jättää sekin ja lähteä jonnekkin kauas pois, piiloon ihmisiltä, mutta toisaalta pakko jatkaa. en voi olla niin nyhverö taas että jätän tämänkin koulun kesken. en vaan saa ajatuksistani mitään selkoa. pelottaa, ahdistaa, oon ihan paniikissa koko ajan. 

someday i'm gonna say goodbye..

en oikein tiedä enää mistään mitään. en tiedä meneekö mulla hyvin vai huonosti, tykkäänkö olla koulussa vai en, onko mun elämä palaamassa raiteilleen vaiko ei..tuntuu että oon kaikista noista asioista kumpaakin mieltä. tai no oikeestaan mulla ei oo yhtään minkäänlaista mielipidettä mihinkään noista. mä vaan tuun, oon ja meen. ei mitään tunteita, puhun ja hymyilen jos on tarvis, muuten vaan hiihdän paikasta toiseen. jotenki vaan tuntuu että mun ajatukset on aivan erillään mun kropasta. minä ja mun ajatukset lentelee ympäriinsä ku pieni kärpänen ja kroppa menee ja tekee ihan omiaan. oon ihan sekasin.

ystävyyssuhteet on miten on. huonostihan ne tällä hetkellä menee. tarkoitan nyt sitä mun porukkaa. muihin en oo pitäny yhteyttä, tai no oon välistä, mutta se tyssää aina siihen kun en saa niiltä mitään vastaukseks nii oon luovuttanu niitten suhteen. jos ei kiinnosta niin sitten ei, minkäs sille mahtaa. mutta M:ään oon hyvin pettyny. me etäännytään toisistamme päivä päivältä. se ei "kerkeä" pitämään yhteyttä mikä aiheuttaa mussa taas sen ihan sama- tunteen. ja se taas aiheuttaa sen että M luulee mun olevan vihainen joten se ei taaskaan pidä muhun yhteyttä, joko ei uskalla tai ei vaan jaksa. mulle se taas tarkottaa vaan sitä ettei se jaksa välittää musta. ja siitäpä se sitten lähteekin. sit siitä kuuluu viikon hiljaisen jakson jälkeen ihankun mitään puhumattomuutta ei olis ollukkaan ja siitä ärsyynnyn minä. koska kukaan ei koskaan viitsi kysyä MULTA että miten menee.

nyt kun oon ollu toooosi paljon yksikseni ja saanu tehdä omia juttuja kotona ja miettimisellekki on jääny aikaa, niin oon tavallaan päässy yli siitä, ettei ketään kiinnosta mun olemassaolo. en jaksa enää ärsyyntyä tai mäkättää siitä, ettei mua pyydetä minnekkään, ettei mulle soitella tai mun luona ei käydä vaikka kuinka luvattiin. ei haittaa. aivan sama. oonpahan varmistunu siitä, ettei ne olekkaa mulle oikeita ystäviä. ei edes M.....pakko myöntää.....vaikka se sattuukin..nykyään tuntuu et vaikka se huomaiski ettei kaikki oo nyt niinku pitäs ja se kysyy siitä, niin se vaan jotenki vaikuttaa siltä et se kysyy vaan sen takia että se saa tietää. eli pelkästä uteliaisuudesta, ei siitä et se muka oikeesti välittäis. koska jos kerron sille jotain nii ei mitään. ei se auta, ei neuvo, ei halaa, ei ota enää puheeks sitä asiaa ikinä. vaan jatkaa niinku koko keskustelua ei olis. kysymys kuuluukin sillon, miks helevetissä se halus ees tietää kyseisen asian? 

kaikki muuttaa, tai lähtee opintojen jälkeen jonnekki. ja kaikki ilmottaa siitä vaan tosi lyhyellä varotusajalla. M sano lähtevänsä inttiin, ehkä jopa keskeyttää koulun, muuttaa ulkomaille...muillaki menee jollai tapaa samaa rataa suunnitelmat. eli jään sit ihan yksin. jee. no, siitäpä lähinkin miettimään että koulun jälkeen voisin muuttaa itekki ulkomaille, kauemmas täältä ja koko porukasta. alottaa yksinäni kaiken alusta uudessa maassa. sounds good? mun mielestä ainaki. tää paikka on liian kulutettu. ja täällä on aivan liian vaikeeta olla yksin..täällä jotenki vaan syrjitään niitä jotka kulkee yksin omia polkujaan. koska täällä on niin huippu muodikasta olla 50 hengen porukassa ja aina tietonen kaikkien asioista..huoh.

että tämmöstä tällä kertaa. ei jaksa eikä kiinnosta..entiiä oikeesti mitä teen.....

koulu! ...ja vanhaa paskaa taas...

koulua jo viikko takana ja kieltämättä hyvin alkoi tämä syksy vaikka pelot oli melkein sietämättömät. luokka on aivan ihana, ihmiset tulee toistensa kanssa toimeen, kaikki juttelee keskenään ja oon saanu jopa kavereita! en edes pelännyt tänään yhtään kun piti esittää tehtävä luokan edessä : ) tuntuu niin hyvältä että on hyväksytty jossakin. oon antanu itestäni irti niin paljon kun vaan voin, vaikkei olo olisikaan sellanen että tekisi mieli nyt jutella. mutta oon pakottanu itteni ja pakko kertoa että se toimii. en jää ulkopuolelle ja tunnen itteni paljon vahvemmaksi nyt kun ihmisit on itse tullu mun luo juttelee. ehkä ei mitenkää ihmeellistä kun kuitenkin kaikki alotti uusina oppilaina eikä kukaan tuntenu toisiaan niin tottakai sitä yrittää vaan tutustua kaikkiin, mutta mulle sillä on suuri merkitys että mun luo tullaan ja mun seurasta nautitaan, mun perässä kävellään, mua jäädään odottamaan...oon tällä hetkellä niin ilonen! vaikkakin hyvin väsynyt ja loppuun kulunut tämän viikon jälkeen kun koulua on joka päivä 8-16..ja jotkut tunnitkin on niin pitkäveteisiä että huhhuh. mutta meinaan levätä nyt viikonloppuna niin paljon kun voin. löysin taas motivaationi opiskelun suhteen. se on iso juttu kanssa koska yleensä opiskelu on mulle pakkopullaa mikä ei mee alas. nyt kun kaikki on uutta, kiinnostavaa ja alakin on oikea niin opiskelu on oikeasti kivaa.

aiheesta kukkaruukkuun, hommasin itelleni tatuointivehkeet. kyllä, meinaan tehdä ihmisille leimoja ihoon :DD itselläni olenkin jo testannut. nyt pitää vain kehitellä näitä vähän ruostuneita piirtämistaitoja.

syömiset on menny ihan päin persettä, onko mitenkää suuri yllätys ees...koulun taki varsinkin koska pitää jollakin jaksaa vetää päivä loppuun asti enkä halua että mun mahan murina kuuluu aamusta asti...ja koska ihan senkin takia oon syöny etten pyörry ku puhutaan siellä sisäelimistä, piikeistä ja verestä. vaikka paljonhan tuo mieltä kuitenki laskee ku huomaan taas miten paisun ja turvon...enkä liiku yhtään, muutaku koulumatkan ehheh yhteensä joku 15min jee..siinä mielessä oon pettyny itteeni. mutta yhtään ei tuu mieleen sellasta tapaa tai menetelmää jolla saisin pidettyy mahani turvan tukossa jos oon syömättä...

edit// hirveetä haipakkaa piti lähtee kirjottamisen ääreltä porukoitten kanssa keilaamaan ja siitäpä mentiin sitten syömään....wuhu perkele. pää on nyt tyhjä koska kaverit taas vammaa jotain..vittu mikä oikeesti tää "jätetään se yks aina pihalle porukasta" aina on?!!?!?! ei niinku mitää helevetin rajaa. M:ää sentään nään koulussa välkillä muita en sitten yhtään. varmaan pariin viikkoon ketää. eikä nekää oo mua kaivannu millää lailla, ei yhtäkää viestiä eikä muutakaan.......tulee taas nii arvostettu olo saatana. anteeks aamen.

varoitus: pitkä ja tylsä postaus

tyhjä olo. ahidstaa ja stressi painaa. siitä on kolme päivää kun vaihdettiin viestejä M:n kanssa. kolme päivää kun ei olla oltu millään lailla yhteyksissä. vain kolme päivää, mutta silti tuntuu ikuisuudelta..pakko myöntää itelleen taasen kerran etten voi elää kunnolla ilman sitä ihmistä. olo on just sellanen ettei millään oo enää mitään merkitystä, koska, no, niinkuin oon varmaan sanonukki, ketään muuta ei mun seura kiinnosta. eipä kukaan muukaan ole muhun yhteyttä pitäny..tää meni taas siihen samaan mitä yläasteella joskus. oon yksin. nyt vaan ihan oikeesti yksin, kun ei oo perhettä hääräämässä saman katon alla. ainoot sosiaaliset kontaktit mulla on mun "avustajan" asuntopalvelusäätiöstä ja iskän kanssa silloin tällöin autolla ajamisen harjottelu. ei tää oo ollenkaan kivaa..toisinaan mietin, että on ihan hyvä olla välistä yksin, mutta kun sitä yksinoloa tulee liikaa, varsinkin sillonkun on oikeasti tarve nähdä jotakuta niin en silloin tiiä mihin rakoon menisin kun ajatuksilla ei ole päätä eikä häntää.

perhe kävi lauantaina moikkaamassa. sekään ei tunnu enää kivalta. ennen ajattelin että jee, edes joku oikeesti haluaa nähä mua ja välittää musta, mutta nyt...nyt tuntuu vaan ettei nekään välitä ja että näkeminen on pakkopullaa sekä mulle että heille. oon hirveen ahdistunu niitten seurassa nykyään, ei vaan tunnu omalta. en tunnee itteeni hyväksytyks edes perheen kesken. kai se sitten johtuu siitä etten tunne niin yhtään missään seurassa..

tai sitten..

oon viimeaikoina tutkinu netistä kaikkea masennukseen liittyviä juttuja, mm psykoosi juttuja ja tämmösiä, mutta varsinkin persoonallisuushäiriö pisti silmään tosi kovaa. oon ennenkin epäilly sitä koska ihan oikeesti, mulla ei oo välistä kaikki muumit laaksossa ja monet oireetkin täsmää muhun..välistä tuntuu ettei mun olemassaololla ole mitään merkitystä ja voisin samantien vaikka kuolla, mutta toisaalta sitten fiilis nousee sinne asti että tunnen olevani paras. noitten kahen välimaastossakin pyörin paljon, silloin taas en tiedä mistään mitään enkä osaa oikein päättää mitä tai kumpaa olisin.
tai no mulla menee muutenki vähän hassusti nää mun persoonat. siitä ei oo kovin pitkä aika kun tajusin että mun oman, sen aidon persoonallisuuden lisäksi on monta muutakin, jota oon kehitelly vuosien varrella tilanteiden mukaan. mulla saattaa vaihtuu se persoona monestikkin päivässä esim jos herään aamulla ihan normaalina minänä, ilosena ja pirteänä, sitten heittelen ajatuksia sinne tänne ja pyöritän päässäni asioita niin naps! olenkin jokin masentunut pieni olio jolla ei ole merkitystä. sitten taas naps ja olenkin hirveä ämmä joka ei välitä mistään, ei pahanteosta eikä seuraamuksista, vaan teen miten lystää vaikka tahallanikin. tää oli vaan esimerkki, ei se kaava oo aina tuollanen. niitä ei ole aina kolme persoonaa päivässä eikä aina nuo samat. jokin niistä saattaa olla pinnalla montakin päivää, kun taas sitten jotkut päivät olen koko ajan oma itseni. jokaisella persoonalla on oma tyylinsä ja tapansa ja pikkuhiljaa omat nimetkin...on se tottakai varmaan ihan luonnolista että ihminen mukautuu seuran ja tilanteen mukaan, mutta tää on jotenki erilaista. en edes aina tarvitse mitään tilannetta tuollaseen pään sisäiseen napsahteluun. noin voi käydä vaikka istuisin koko päivän kotona katsoe telkkaria.
tässä on kuitenkin joitain niitä, joita tunnistan. toivottavasti niitä ei tule lisää..
1. minä: iloinen, pirteä, optimistinen, huumorintajuinen, aina menossa, rento, pukeutuminen fiiliksen mukaan, mutta suht rento sekin
2. masentunut: no, kirjaimellisesti masentunut. ei jaksa mitään, inhoaa itseään, itsetuhoinen, riippuvainen ihmisistä, pukeutuminen aika tavallista massaa, vähän kallistuu siihen ettei jaksa oikein välittää ulkonäöstä
3. itsevarma: ehkä liiankin itsevarma, ylimielinen, hiljainen mutta hyvin päättäväinen ja dominoiva, pukeutuminen provosoivaa ja käsitys omasta viehätysvoimasta/taidosta nousee korkeuksiin

kaksi viimeistä on lähinnä vaan ääniä mun pään sisällä, mutta nekin välillä jollain tapaa huomaa mun käyttäytymisestä
4. ana: "laihdu tai olet luuseri", ei anna syödä, mielessä vaan ruoka ja liikunta, vaatteen peittäviä ettei vaan läskit näy
5. sellanen luurankomainen hirviö jolla on valtavat kynnet: jaksaa aina muistuttaa miten säälittävä oon, miten oon kaikessa huonoin enkä koskaan pääse muitten tasolle. aiheuttaa mussa itteni vähättelyä ja säälin hakemista, mutta joskus provosoi olemaan agressiivinen muita kohtaan. vaatetus yleensä mustaa suurella korumäärällä(liittyen tohon agressiivisuuteen)

on sitten toki niitä kausia kun mun pääni ei osaa päättää minkä noista päästää valloilleen joten oon vaan pelkkä kuori. en tunne oikeastaan mitään enkä saa ajatuksistani selvää.

kävin tänään liukkaan kelin ajoradalla. oli hauskaa, vaikka veikkaan että tositilanteessa ei paljoa naurata. mutta kuitenkin nautin siitä ja oli kivaa kun sain ajaa kokonaan itse. iskä ei saanut koskea omaan jarruunsa! enää inssi ja sitten olen toivottavasti hieman iloisempi.

...

muhun sattuu. ihan hirveesti, enkä edes tiedä tarkkaan miksi. rohkenin eilen pyytää parasta ystävääni eli M:ää kahville ja no käytiin sitten. ei se kuitekaan mennyt niinkuin luulin. ei lähellekään...istuttiin kahvilassa ehkä 10 minuuttia ja sitten kierreltiin toiset 10 minuuttia kaupungilla. ei meillä tosin hauskaa edes ollut koska olin koko ajan hiljaa. ja heti kun sain kuulla siitä niin vaivaannuin vielä enemmän. en tiedä yhtään mikä muhun meni, oon todella harvoin M:n seurassa tuollanen. kuitenkin yritin selittää, tosi vaikeesti kylläkin, ettei mulla mene nyt yhtään hyvin ja sitten yllätys yllätys yks kaveri soittaa M:lle ja kohtahan se on jo meidän seurassa. tai no sehän meni niin että ne kaks meni kolikkopelipaikkaan pelaa ja minä katoin vierestä..no sitten mentiin pöydän ääreen istumaan, ne otti kahvit ja rupes juttelee miten siistii ois lähtee oman parin kanssa ulkomaille. M puhukin mulle sillon aikasemmin sinä päivänä että haluis tehä yllätyksen tyttöystävälleen vuosipäivänä, eli lähteä ulkomaille. sitten ne mietti vielä että lähtisivät kahdestaan, siis M ja se kaveri reissuun, suomen rajojen sisäpuolella kuitenkin pysyen. 
se kaikki kuulosti niin kauheelta sillon. ne kaikki sanat, paksunnettuna ja hidastettuna..tuijotin vaan ikkunasta ulos ja kyyneleet kihos mun silmiin. en vaan voinu uskoo sitä todeks et mun kuullen suunnitellaan tollasia juttuja, varsinkaan kun mua ei oteta ees keskustluun mukaan..mutta eniten satuttaa se, ettei kukaan ikinä halua lähteä mun kanssa minnekkään, kukaan ei tee koskaan mulle mitään yllätyksiä..oon miljoonasti ehdottanu etenkin M:lle että hei, säästetään vähän rahaa ja käydään jossai ulkomailla, edes pariksi päiväksi. mutta ei, mun ehdotukset sivuutetaan aina. mulle kelpais ihan mikä yllätys vaan. oisin varmaan ilonen jo siitä jos joku ehottas et hei lähetään maatilalle kattoo sikoja. oikeesti. ei luoja. koska kaikkien muitten yllätykset on sitä luokkaa just että järjestetään reissuja tai muuta hienoo.
"onko kaikki ok?" joo tottakai. mikä ois muka vikana. menkää te vaan pelaa, minä odotan tässä. käännän vaan katseeni pois ettei M nää mun kosteita silmiä. aha no nyt ne lähtee pois, M:n pitää viedä jäätelöö tyttöystävälleen. no, seuraan jonkin matkaa. kuuluu taas sama keskustelu ulkomaista. en halua kuulla, en halua olla nyt tässä. minuun ei kiinnitetä mitään huomiota. pysähdytään. 
"tuletko mukaan?"
"en"
"miksi? meetkö sitten kotiin?"
"joo."
"hmph. no liikutko illalla minnekkään?"
"en."
"no entäs huomenna?"
"entiiä. moikka."

ja sitten lähdin vaan kävelee. tosiaan, oli taas ihanaa olla M:n kanssa "kahdestaan". niin käy aina. se oli taas koko ajan puhelimensa kimpussa, ja plus vielä se kaveri tuli. perkele oikeesti. mun teki mieli niin huutaa M:lle et kiitos tästä päivästä, oli todella kivaa kattoo kun te pelaatte ja suunnittelette romanttisia matkoja. eipä oo sitten pahemmin tullu viestejä eikä puheluita...tiesin ettei sitä kiinnosta olla mun kanssa, kun ei kahdestaankaan enää voi olla..

tänään kävin kaupungilla yksinkseni. ostelin vähän niitä näitä ja kolme tuntiahan siinä vierähti. oli ihan mukavaa olla pitkästä aikaa yksin julkisella paikalla. tai no, ehkä se johtu vaan siitä etten kiinnittäny mihinkää huomiota, uppouduin vaan omiin ajatuksiin ja haahuilin sinne tänne.


ahdistuskohtauks kiitos että ilmaannuit...

wow, lovely

oon tällä hetkellä aika ilonen nimittäin paino on tippunut 56 kiloon ja vyötärö kaventunut 61 senttiin! okei tiedän nää on vaan nesteitä mitkä on lähteny koska en oo syöny pariin päivään muuta kuin pari leipää ja pari mandariinia. mutta silti! näyttää siltä että parin päivän sisällä pääsen siihen 55 kiloon mikä olikin tavoite näin aluksi. pääsisinköhän miten lähelle 50 kiloa ennen koulun alkua..? 

eilen kävin 40minuutin kävelylenkillä melkein heti herättyäni, eli joskus 2 aikaan. sen jälkeen oonkin kattonu vaan skinssiä lopun päivästä. cassie on vaan niin ihana!<3
tää olo vetää pakostakin hymyn huulille. heikotus aina kun nousee, tyhjä maha joka kurisee aina välillä, kevyt ja hauras olo..tätä olen kaivannut. ainut paha tässä on vaan se, että nää mun nälän poissa pitämisen taidot on vähän ruosteessa..mutta eiköhän ne muistu mieleen kohta kun on vähän pakko pysyä liikkeessä. 

muuten kaikki asiat meneekin paskasti, mikään ei oo muuttunu. näyttää siltä et minä ja tää mun syömisvammailu ollaan jälleen kahdestaan. no, ei se kai mitään..oon sentään kehittäny paremman maailman itelleni päässäni, joten kaiken pitäs olla hyvin? ei mulla oo mitään hätää.

ruokaa ruokaa hirveesti ruokaa. miksen osaa vaan lopettaa? 

perjantaina kävin siis teoriakokeissa. no eihän ne tietenkään menny läpi...huomenna uudestaan. ajotunteja iskän kanssa on enää yksi ja sen jälkeen voin mennä inssiin. pelottaa ihan kauheesti koska mulla ei oikein nopeusrajoitukset pysy hallinnassa kovinkaan hyvin. tuntuu vaan aina et se auto matelee niin kaasua tulee painettuu automaattisesti vähän enemmän. vilkut unohtuu välillä enkä osaa parkkeerata kunnolla. sellasia pikkuvikoja, jotka kuitenki vaikuttaa todella painavasti siinä inssissä...

eilen oli hyvä päivä, tai no pientä vitutusta lukuunottamatta. olin parhaan ystävän M:n kanssa kahdestaan koko päivän ja no sitä edellisenki ku katottii yömyöhään leffoja niitten luona. oli oikeesti tosi kiva olla pitkästä aikaa kahdestaan, osaan vaan rentoutuu ja olla oma itteni sen kanssa. sitku molemmat pääs kotiin nii sain siltä viestin jossa se kerto kuinka kivaa oli ja miten oon sille kuin sisko. eka aattelin et jee oikeesti? ei voi olla totta! ihanaa! mut sit tuliki sellanen fiilis et no voihan vittu..sisko? en haluu olla kuin sisko..vaan todella hyvä ystävä, paras ystävä. en oikeastaan osaa ees päättää kumpi noista on parempi, sisko vaiko paras ystävä? pitäskö mun olla otettu siitä? no kuitenkin, käveltiin puol päivää keskustassa, tsekattiin mun asuinympäristö ja palattiin takas keskustaan. välistä juteltiin henkeviä ja sit tehtiin taas omia tyhmiä juttuja. mm hypittiin taas katoilla ja koristeltiin asfalttia vessapaperilla..sellaset noin 6 tuntiahan me yhteensä käveltiin, palo siinä jotain noin 1200 kaloria.<3 voin kertoo että tänään jalat ei sitten kestä yhtään mitään..mutta lenkille kuitenkin tänään lähden. sen oon päättäny, kun nyt asun sellasella paikalla jossa ei oo paljoo liikennettä, ihmisiä, ja on paljon puita niin viitin käydä lenkeillä. tätä oonkin oottanu jo pitkään, keskustassa kun en koskaan viitsinyt oleskella.

paino on taas noussut. 59 kiloon!!!? oon virallisesti läski.....nyt jos koskaan menen heittämään kaikki paskat jääkaapista roskiin, leivät ja makkarat laitan pakastimeen, niitä en kuitenkaan koskaan jaksa sulatella syötäväksi. mehu ja kurkut saa jäädä. ja kuntoilu alkakoon. aloin käyttämään taas kiloklubia. siitäkin on aikaa, viime syksynä sitä käytin joka ikinen päivä. ennen koulun alkua mun on pakko olla hieman hoikempi. 11 päivää aikaa laihtua. ainakin 55 kiloon. se on yläraja. pakko!

sietämätön ahdistus.

minä sitten muutin eilen. kämppä on nyt vihdoin siistitty ja loputkin tavarat purettu. voin sanoa, ettei tää vieläkään tunnu omalta..vaikka tää onkin yksiö ja parempi kun edellinen niin silti tuntuu että tilaa on aivan liikaa. keittiö on kauheen iso, on oma parveke, vessa on parempi, äänieristys pelittää loistavasti eikä melua kuulu mut silti..oon kai sitten niin tottunu siihen paskempaan, etten suostu omaksumaan näin "luksus" kämppää. ahdistaa olla vaan täällä yksin, varmaan jo senkin takia etten kuule koko ajan ihmisten ääniä niinkuin keskustassa.

syömiset meni heti päin helevettiä kun kävin äidin kanssa kaupassa. en ajatellut yhtään vaan lappasin siihen koriin vaan lisää ja lisää ruokaa ja yllätys yllätys puolet on jo päivässä syöty...en oikeesti tiiä mikä mua vaivaa. itken joka kerta sen jälkeen kun oon syöny. en vaan pysty hillistee itteeni..inhoon itteeni! en kestä sitä kun mun mahamakkarat kasvaa, reiden läskistyy, kasvot on pyreet eikä kylkiluut näy enää. tekee mieli taas vaan heittää kaikki ruuat menemään, mutten kehtaa kun ne on äidin viimeisillä rahoilla ostettu..oon vaan niin perseestä ja paska tytärki...

ahdistaa tällä hetkellä aivan kaikki. tajusin, että hyvä kausi kesti puoli vuotta, niin pitkään kaikki oli hyvin, mutta nyt palan loppuun hetkenä minä hyvänsä. koulu pelottaa ihan sikana, tää muutto ahdistaa ja se, että nyt lähiaikoina kolme mun todella hyvää ystävää muuttaa pois kaupungista. en tiiä miten tuun kestämään sen..

oon aivan hukassa, enkä taaskaan jaksa tehdä asialle mitään..

oon vaan niin vitun paska! en oikeesti kestä itteeni enää hetkeäkään. ahmin äsken kokonaisen pizzan!? niin nopeeta että huhhuh, en oo koskaan syöny mitään näin valtavaa näin nopeeta....oon niiiiin pettyny itteeni kun kuitenki oon ollu lähes koko päivän syömättä sitä aamupalaa lukuunottamatta. nyt jos koskaan oikeesti tekee mieli viiltää vittu ranteet auki ja kuolla tähän paikkaan..en ees uskalla käydä vaalla huomenna ku kuitenki painan 4565453 kiloo enemmän. onneks muutan keskustasta pois, niin ei oo näin suurta riskiä käydä mistää grilliltä ruokaa. mietin vielä ulko-ovesta astuttua että ei nyt oikeesti mitään pizzaa, oon kuitenki niin hyvin pärjänny tänään. vaan ei, silti menin ja tungin itteeni  varmaan sen 3000 kaloria...mun on oikeesti vaan pakko kaivaa ne sakset...en halua poistua kämpästäni viikkoon minnekkään. en ennenkuin käperryn nälästä kasaan. en yhtään tiedä kehen voin turvautua tällä hetkellä. en kai kehenkään. enhän mä voi puhua tästä kellekkää ilman että ehotellaan pakkohoitoja tai osastoja ja muita. kukaan ei ymmärrä tätä, oon yksin tän asian kanssa. ihan sama...en kuitenkaan enää kestä tätä paskaa kauaa..

..äh en osaa kirjottaa enää..ajatukset on ihan sekasin.

ahdistaa tuleva muutto aivan kauheesti..muutan nykyisestä pienempään eikä se oo edes keskustassa, lähellä kuitenkin. mutta silti, ajatuskin siitä, etten enää voi katsella miten ihmiset tulee ja menee, että täytyy varata enemmän aikaa päästäkseen keskustaan. pakkaaminen, mihin ihmeeseen mahutan kaiken tän roinan..? toisaalta taas oon helpottunu. enää ei tarvitse herätä siihen kaikkeen meluun ja saada itkupotkuraivareita.


tänään alotin aamuni kahdella ruisleivällä, päällä margariinia, kalkkunaleikettä ja kurkkua. söin ne vasten tahtoani ihan siinä mielessä, ettei tarvitsisi syödä enää mitään tänään, mutta nyt tajusin et oli kuitenki virhe syödä kun nyt on silti nälkä. sama oisi ollu jättää syömättä..nälkäkuurihan tästä taitaa tulla.

yllätys yllätys, kävelin tänään taas alkoon...kaksi punkkupulloa tarttui mukaan. toinen säästyy lauantaille grillibileisiin(joissa en kyllä varmana ole syömässä mitään..) ja toinen on jo pikkuhiljaa tyhjentymässä. en ymmärrä mistä tää johtuu. okei, kyllä olen joskus aikasemmin vetäny perseet yksinäni pahan fiiliksen takia mutta nyt tää on jotenki erilaista. mulla tekee mieli joka aamu kun herään saada humala. jos ei oo paska fiilis nii ihan vaan senkin takia, ettei tarvitse tajuta päivästä mitään. jos ollaan vaikka baariin menossa niin minähän olen ensimmäisenä tiskillä. sama pussikaljalla, korkkaan ekana, ellen jo ennen sitä, kotona ollessani...


aloin taas harrastamaan sosiaalisten tilanteiden pelkoa. etenkin jos en ole humalassa..pitäisi hommata uusi liittymä puhelimeen, en uskalla.. mulle soitettiin äsken fortumista, jotai sähköjuttuja kun tein sen muuttoilmotuksen, arvatkaa vaan vastasinko..kaikki ihmiset pelottaa ja se sama "nyt äkkiä paikasta A paikkaan B silleen ettei ihmiset huomaa mua" alkoi taas. voin vaan kuvitella miten kuolen kun koulu alkaa...

 

en oikeastaan enää jaksa. en jaksa olla täällä. valun hyvää tahtia takasin sinne pohjalle. syömiset on taas menny persiilleen, syön nykyään pelkästään valmisruokia, joissa on tietysti niin maan vitusti niitä kaloreita...nyt loppu. alkoholia menee, en nuku kunnolla, en osaa elää, eli oon taas rappiolla. näin alkuun voin kertoa että pahoittelut tekstin laadusta koska kyllä, tälläkin hetkellä olen pienessä humalassa...
mulla siis ei olekaan enää tyttöystävää. se juttu tyssäs jo alkumetreillä. tänään sitten koin pahimman järkytyksen kun kaksi mun pitkäaikaista ihastusta (jotka valitettavasti kuuluu vielä tähän lähimpään kaveriporukkaan jee...) oli kahestaan tosi pitkään poissa ja vieläpä pussasivat lähdettyään koteihinsa. ei niinku mulla vois yhtään parempi tuuri olla tämän romantiikan osalta. yhelle niistä mä kyllä eilen "kerroin" että mulla saattaa ollakkin jotain tunteita sitä kohtaan. hirveessä jurrisahan minä olin eikä asiaa kyllä otettu enää ees puheeks. harmittaa ihan sikana, siksi oonkin nyt nolo ja jatkan yksin ryyppäämistä kotona vaikka juuri tulin festareilta. lähin vaan lätkimään sieltä ja sammutin puhelimen. aattelin että huomenna en varmana liikku minnekkään. en vaan jaksa. on vaan sellanen olo että oon kaikille turha. okei oon aina mukana, juttelen ihmisille, yritän parhaani. mut silti kukaan ei tee mitään ollakseen mun kanssa. mulle ei soitella, mua ei haluta nähä tyyliin tupakalla jossain. oon vaan "joku ihminen" siinä meidän porukassa. haluisin niin kokea sen kun oikeesti ihmiset tappelee mun huomiosta, tai et mä oon se jonka kanssa ihmiset haluis olla paljon. edes hetken ajan...mikään ei oo niin turhauttavaa ja masentavaa kun tajuaa olevansa pelkkää ilmaa kaikille..sen takia en jaksais enää elää. tähän asti oon pitäny itteni hengissä ystävien takia koska ne on mulle koko elämä. mut nyt kun porukkakin alkaa vähitellen hajota ja muuttua niin ei mullekkaan jää mitään...en ees tiiä mikä mua pidättää..mie oon niin sekasin kaikesta..mikään ei oo nyt hyvin.. 

oon tosi monesti halunnu kirjottaa tänne, mutten uskaltanu koska en oo saanu mun ajatuksista selvää. pakko myöntää et kaikki se mun vuoden alusta asti keräämä positiivisuus, elämänhalu ja itseluottamus on katoamaisillaan. ulkoisessti hyviä asioita tapahtuu kyllä, yllättävän paljonkin, mutten osaa käsitellä niitä pääni sisällä sillä hyvällä tavalla. etsin automaattisesti kaikesta sitä paskaa. mua ahdistaa nykyään todella helposti ja usein. voimakkaammin ku ennen. haluan vain eristäytyä kaikista ja olla rauhassa, niin rauhassa kuin oman vammaisen pääni kanssa vaan suinkin voi, kun taas ennen etsin itselleni epätoivoisesti seuraa ja tekemistä jotta huono olo unohtuisi. mun stressiahdistuspaskaitsetuntohuonofiilis lukemat on niin korkeella, niiiin korkeella, että jo pelkästään se kun huomaan puhelimeni soivan, ahdistun ja panikoin aivan suunnattomasti. 

ärsyynnyn myös tosi pienestä. jos herään aamulla liian aikaisin kaupungin meluun, vihaan koko maailaa sinä päivänä. tai jos joku kavereistä soittaa ja ilmoittaa että "heeei vois nähdä tänään? mä oonki itseasiassa parin minuutin päästä sun alaovella" kun olen itse vielä puolialasti tukka sekaisin ja meikittömänä, se pistää mun veren kuohumaan. koska tarvitsen vähintään tunnin laittautumiseen tän paskan itsetunnon takia. sitten, no vaikka se, että ihmiset jättää mun luo tavaroitaan sanoen joojoo mä haen ne kyllä parin päivän päästä, mutta niin ei tapahdu. tai kun ihmiset taas lainaa multa jotain eikä niitä tavaroita sitten enää näekkään. ja että kaikki yrittää päästä mun luo yöks ryyppyreissujen jälkeen vaan koska asun keskellä keskustaa. tollasia pikku asioita joille ennen vaan nauraisin, mutta nyt niin raivostuttavia? en ymmärrä itteeni. hermostun kavereilleni tosi paljon, joskus syyttäkin.

ainiin ja mulla on tyttöystävä. sekin on sellainen aihe josta en tiiä oonko ilonen vaiko en. exäni jälkeen vannoin etten alkaisi seurustelemaan tooooooodella pitkään aikaan, mutta mitenkäs kävi. ja vieläpä mun omasta pyynnöstä. se ihminenki on ristiriitainen, vähän vaikea mulle purtavaks. toisaalta se on ihana, mutta kuitenkin se osaa olla niiiiiin kylmä ja turhauttava etten oikeesti tiiä mihin mä itteni oikee tungin tällä kertaa. tää suhde ahdistaa ja se itse ihminenkin ahdistaa vielä enemmän, mutten silti halua luovuttaa. en halua että käy niinkuin viimeksi..pelottaa..

sain koulupaikan syksyksi. sekin ahdistaa. kävin koulussa viimeksi viime vuoden syyslomaan saakka jotenkuten, kunnes voimat loppuivat täysin. nyt oon toki suht ilonen, että pääsin kouluun, mutta mietityttää mun jaksaminen, uudet ihmiset..

syömiset on menny miten on. alkupainossa kuitenki ollaan ja sekös vasta itkettää. oon nyt vähentäny sitä ruuan määrää, muttei paino tunnu laskevan millään. pitäskö sit vaa repästä ja alottaa paasto..mulla on nyt kova pakko päästä sinne lähemmäs 50 kiloa. pakko! mulla on jotenki sellanen olo että ei oikeesti hyvää seuraa jos epäonnistun taas maaliviivan lähellä..mun on pakko tehä näille löllöille jotain, nyt heti. tänään en onneksi oo syöny ku kaksi nuudelipussia ja jäätelön, jotain 400 kalorin luokkaa.


hirveen paljon asiaa, mutta turhaa pölinää kaikki. en oikein osaa selittää enää mitään..pääpointti on kuitenki se, että a h d i s t a a. taidan vetää vaan nyt lääkkeet naamaan, käydä tupakalla ja mennä unille..

what is going on in my head

mä en oikein tiiä mitä mun pään sisällä tapahtuu. mun elämä on tällä hetkellä olevinaan suht raiteillaan, mut toisaalta kaikki tuntuu menevän edelleen perseelleen. sain kesätöitä, opettelen ajamaan autoa, asun vihdoin täysin omillani, mulla on ystäviä, saan tatuoinnin ensviikolla, täytän kohta 18...kaikki on muka nyt hyvin, muttakun ei ole. jopa kaikissa noissakin asoissa, joitten pitäs olla hyviä, mättää jokin. työt ahdistaa, autolla ajaminen jännittää aivan liikaa, yksin oleminen kotona ei oo aina kivaa, ystävät on aina menossa jossain ilman mua, tatuoinnit arveluttaa vaikka oon niitä toivonu penskasta lähtien ja synttärit. no okei ihanaahan se on kun vihdoin pääsen paikkoihin kavereiden kanssa, ei tarvitse mennä kotiin nukkumaan kun toiset lähtee baariin.

sen takia, että oon uskotellu itelleni että kaikki on hyvin, oon taas lihonu. samoihin lukemiin joista alotinkin. koska oon syöny, jopa ihan hyvällä omatunnolla..mutta nyt ahdistaa. nyt on kesä, rannoille voi periaatteessa mennäkki jo, enkä oo ees rantakunnossa. alotin laihduttamisen uudestaan. entiiä uskonko itekkää tuohon enää, mut mun on vaan pakko. pakko laihtua.

sitten. olin eilen juomassa kaveriporukalla, johon sitten kutsuin erään tytön jonka kanssa oon viimeks ollu yhteydessä viime syys-lokakuussa. pakko myöntää että humalassahan sitä oltiin kaikki ja taisin ihan oikeesti nauttia koko illasta. se tuli mun luo nukkumaan ja lusikassaha me vissiin nukuttiinkiin. yks asia mua vaan vaivaa. mun pää on ihan sekasin. kun rupesin miettimään sitä ihmistä, viime vuoden tapahtumia ja nyt tätä aikaa. muistan sillon viime vuonna olin vaan kiinnostunu siitä, halusin sitä ihmistä, mutta ilman mitään suurempaa. en halunnu sitoutuu. mutta nyt, tällä kertaa tuntuu että tässä ois jotain muutakin. siis mun osalta. jotenki vaan ku mentiin nukkumaan, mulle tuli hetkeks sellanen onnellinen ja kokonainen olo. ja sillon illallakin...olin vaan niin ilonen että se tyttö on taas kuvioissa. tänään sitten se onkin pyöriny koko ajan mun mielessä. entiiä yhtään pitäskö tää jättää tähän, tunkee omat ajatukset syvimpään koloon, vaiko pitäskö mun tehäkkin jotain? koska en itekkää tiiä kummin toimisin..toisaalta tiedän että se ihminen on vähän hankala enkä tiiä pärjäänkö sen kanssa, mutta toisaalta jokin siinä vaan vetää mua puoleensa niin paljon että tekisi mieli olla koko ajan sen seurassa. tää on mulle vähän uutta ja omituista. siis tää ihastuminen. kai tää sitä on? koska en oo pahemmin ikinä ihastunu ihmisiin. oon ollu vaan kiinnostunu, tai muuten vaan tykänny niistä ja niiden kanssa olemisesta. ihastumisen kautta suhteen alottaminen on mulle ihan vierasta. siksi oonki ihan sekasin. pelkään sitoutua enää kehenkään aikasemman suhteen takia. koska se alko olemaan niin pakkopullaa ja se rakkaus, liekkö ees ollu mitään rakkautta, katos jonnekki. mulla meni usko täysin siihe, että kaks ihmistä voi oikeesti, siis ihan oikeesti olla onnellisia yhdessä. varsinki ku minä en edes osaa koko hommaa. 
L on kanssa ollu mun mielessä tosi paljon. vaikka tykkäänki siitä ihan kauheesti, en siltikään usko että mulla ois mitään mahollisuuksia. en oikeesti..vittu..anteeks en saa enää mitään järkevää kirjotettuu, pään sisällä on nyt kunnon puurokasa..

oon elossa, kai..en oo varma oonko oikeesti enää olemassa. rakas on menetetty, kaveritki hilluu millon missäki ja yritän viimesillä voimillani pysyy mukana. mutta parempi sekin, kun olla yksin näitten ajatusten kanssa..kesä tulee ja mulla on paljon tehtävää vielä. pitää ettii työpaikka, harjotella iskän kanssa autolla ajamista ja selvitä muutenki. kesä ahdistaa enemmän ku aattelin koska en tiedä miten tuun selviimään kun pitää esittää iloista, käydä rannalla näiden läskien ja arpien kanssa, mennä baariin ihmisten keskelle synttäreillä ja suunnitella kaikkia mökkireissuja sun muita...


L tulee parin viikon päästä takas suomeen kahden kuukauden matkalta. ootan sitä innolla. pakko myöntää, että kai mulla sitten onkin jonkinlaisia tunteita sitä kohtaan..tai no ainahan mulla, kaikkia sellasia kohtaan löytyy kiinnostusta joita en kuitenkaa saa..mutta tajusin kun se lähti, että oon tykänny siitä jo vuoden verran ainaki. saa nähdä onnistunko pilaamaan kaiken vai osaanko kerrankin toimia oikein ja antaa koko asian olla..


syöminen on aika oudoks menny. en muista millon viimeks oisin syöny kiinteetä ruokaa, paitsi eilen sorruin juustoateriaan...en yhtään tiedä mitä ajattelin. ihan sama, pääasia on kuitenki se, että pärjään loistavasti ilman ruokaa.


saan ehkä lähipäivinä tatuoinnin. yks tuttu, tai no kaveri. tai oikeestaan en edes tiedä mitä se mulle on kun oon joskus säätäny sen kanssa...mutta kuitenkin se tekis. pieni ilonaihe, koska oon pienestä pitäen himoinnu leimoja.


jos nyt tiivistäen niin vaikka tässä on tulossa ja tapahtumassa olevinaan kaikkea hyvää ja kivaa, niin olo ei kuitenkaa oo lähellekkään ihanaa. päinvastoin. kiinnostus asioita kohtaan on laskenu melkein olemattomiin ja joudun nykyään päivittäin pitämään yllä kaiken maailman kulisseja. melkein mikään mun olemuksessa ei oo todellista mitä näytän muille.  on kyllä joo päiviä jolloin uskallan olla oma itteni ja osaan jopa hymyillä aidosti. mutta niitä päiviä on aivan liian vähän..toivon, että huominen on yksi niistä..

 

 

haluun kuolla pois. ihan oikeesti. mietin tällä hetkellä saisinko itteni juotua hengiltä jos vetäsen pullollisen likööriä ja kaikki mun lääkkeet..mie en jaksa enää..ihminen jota rakastan, tapailee muuta. vaikka vähän aikaa sitten vasta tajusin etten haluukaan olla ilman sitä..miten voi olla niin tyhmä et aina arvostaa muita vasta sillon kun on menettämässä ne..? mun kohalla käy aina niin. jään loppu peleissä aina yksin itkemään. oman tyhmyyteni takia. ystävätkin karttaa mua heti jos oon vähänkin alakuloisempi ku normaalisti. jos ykskin kyynel vierähtää, hetken lohdutetaan, mutta sitten juostaan karkuun. myöhemmin kenestäkään ei kuulu muutamaan päivään. kukaan ei edes kysele vointia, ei pientäkään elettä huolehtimisesta. harvemmin kuulen "mitä kuuluu, miten sie voit?" jos vastaan rehellisesti että huonoa, nii ei mitään. "oi voi.. :(" siinä kaikki. onko tuo oikeeta välittämistä? onko tuo oikeeta ystävyyttä..? en tiiä enää mistään mitään..oon taas aivan hukassa. oon taas yksin...voisinko mie nyt päästä tästä kärsimyksestä? voisiko kaikki loppua tuon pullon jälkeen....

food does not control me.

tänään oli hoitoneuvottelu. valehtelin siellä ehkä enemmän kun koskaan kellekkää niistä yhteensä.
"joo haluan eroon tästä syömishäiriöstä, mutta vaan pikkuhiljaa"
"tarkkailen kotona painoo ettei se laske mihinkään"
"on joo ihan hyvä että mulla on mahollisuus jutella tästä painoasiasta"
"yritän koko ajan syödä monipuolisesti vaikka väkisin" 
"juu kyllä mulle käy että omahoitaja punnitsee mut kerran kuussa"


puhuin yhtä, vaikka mielessäni mietin jo valmiiksi millä nesteellä elän tämän päivän. kahvilla? vedellä? vaiko mustikkakeitolla? ei, en halua tästä eroon. pääsin juuri uudestaan tämän makuun, enkä luovuta helposti. en, ennenkun saavutan sen mitä haluun. 

oikeastaan mua harmitti vaan ihan sikana tällä kertaa valehdella noin paljon, koska äitini oli siellä myös. sattuu nähä se ilosena kun se luulee, että mulla menee nyt hyvin, elämä hymyilee ja kaikki paska on jäämässä taakse. voi äiti, tietäisitpä totuuden. ei mua muuten haittaa valehdella siellä yhtään. oon itseasiassa tosi hyvä siinä. pääsen aina sieltä pois porautuvien katseiden alta kuin koira veräjästä ja kaikki on musta ylpeitä. ihmeellistä, miten yksi hymy ja pieni pilke silmäkulmassa hämää. no, pilke tuleekin siitä kun ajattelen kilojen karisevan ja että näinkin pitkään olen ilman ruokaa selvinnyt. ps. paino tänään ihanat 54 kiloa!<3

and suddenly, i felt nothing

elän kai kahta elämää kerrallaan. tai sitten mun on vaan pakko myöntää, että mussa elää kolme eri persoonaa. on puoli, joka ei haluu elää, ei jaksa mitään, mikään ei kiinnosta, ettii jokaisesta asiasta ja esineestä tavan kuolla. välissä on tyhjä minä, joka ei tunne mitään, on sokea kaikelle. kolmas, ehkä liiankin optimistinen puoli taas puskee vähän väliä päälle haluten tehdä kaikkea kivaa nyt ja heti. tykkään siitä puolesta, koska mustakin tykätään sillon, mutta se on kuitenkin niin vieras. on masentunu minä-minä-optimistinen minä. ja mä katon sitä hyvää minää tavallaan kadehtien, koska se tuo iloa kaikille. se puoli saa kaikki nauramaan, se on itsevarma. tyhjä minä kadehtii sitä, koska ei osaa olla samanlainen. se optimistinen puoli tulee ja menee, ikäänkuin muistuttaakseen, että on hyvä välillä ottaa rennosti. ja juuri kun minä ois siihen tarttumassa, se lähtee. jättää tyjän päälle. ja sitten tulee huono minä. itsetuhoinen ja erkaantuva. se on turvallinen, joten tartun siihen melkein empimättä. kyllä, se tuo paljon tuskaa mulle ja muillekkin, mutta se on tuttu. tiedän miten se toimii, miten tekee asioita. ja mä oon sen orja. kulen sen puolen kanssa käsikädessä kohti tuhoa, vaikka tosiasiassa haluaisin "rakkaussuhteen" sen toisen puolen kanssa. mutten koskaan löydä sitä, se on jotain sellaista, jota on vaikee saada. tai edes jahdata. tiiätte varmaan miltä tuntuu ihastua johonkin ihmiseen, mutta kuitenkin ootte melkein varmoja ettei teillä oo mitään mahiksia siihen? sama täällä. haluan sen puolen kävelevän mun kanssa käsikädessä, haluun et se antaa mulle voimia pärjätä. haluan, että se puoli rakastaa minua takaisin.

mun paasto katkes yhdeks päiväks, koska kävin vanhempien luona. ja kyllä, en koskaa voi olla syömättä siellä jotain ylimääräistä. italiansalaattia, kolme valtavaa korvapuustia, friteerattuja banaaneja.........ei jumankauta...se pieni lohen pala olis riittäny! sitähän mä menin sinne ylipäätään syömään, en mitään herkkuja. mutta nyt se alkoi taas. paino on siinä 55.5 kohilla, eli ei nyt vielä kauheen paha, mutta saa luvan laskea siitä. niin kauan kunnes jalat eivät kanna.

en tiiä miten kuvaisin tätä oloa. toisaalta on kauheen paskaa, en jaksais elää, en jaksa käydä suihkussa, en haluu pitää verhoja auki, jotten vaan vahingossakaan näkis ulos. mutta silti, jostain tulee se pienen pieni ilo. pääsin eroon peräti 6 sentin juurikasvusta koska hei vaaleet juuret, tummat hiukset? eieiei. 
sitten oon innostunu taas hoitamaan mun kynsiä. en todellakaan tiiä mikä järki siinä on. kukaan ei tuu näkemään niitä, keltään en kuule "hei, miten kivat kynnet sulla on, voitko tehä mullekki?", koska oon eristäytyny. luovutin jo aikoja sitten siinä, että joku näkis mun puheiden ja teksiviestien läpi mun huonon olon. kyllä ne on varmasti huomannu, muttei ne tee mitään. ne ei välitä. vappuna ne näki mun hakatun kädenki. minkä tajusin itekki aivan liian myöhään, enkä kerenny peittää sitä. alko taas armoton kysely ja vaatimus lopettaa tommonen koska me oikeesti välitetään susta eikä haluta että kärsit. aijjaa, no, tehkää jotain mikä todistaa sen. pelkkiin sanoihin mun on hyvin vaikee uskoo koska ne silti tekee aivan toisin päin.


sitten kolmas ilon aihe.  oon laihtunu jonkun verran. tai no, tänään aamupaino oli 55.2 kg!  ja oon nyt kolmatta päivää nestedieetillä. eli saa juoda mitä ikinä haluaa, tietysti kaloririkkaissa juomissa rajansa, eikä syödä mitään. alotuspaino oli sen 59 kg, eli oon laihtunu 3.8 kiloo. hei kolmessa päivässä!!  ja muutenki sentit sulaa aika hyvin. lantiosta ja vyötäröstä on lähteny sellaset pari senttiä  ja olo on aivan ihanan kevyt! oikeesti, en tiiä miten paljon tätä pystyy hehkuttaa. eilen sängyssä kun menin nukkumaan, tunsin itteni oikeesti onnistuneeks. patja ei painautunu sinne lattiaan asti mun painosta, vaan päinvastoin. hädintuskin ees painautu mihinkää. nälkä ei ole, maha ei kurni. varmaan maha oppinu sen jo, että turha sen on nälästä ilmottaa kun ei se muuta saa sisäänsä ku nestettä. olo on kyllä välillä heikko, kun nousee nopeesti, ja oon paljon herkempi kaikelle ällöttävälle (veri, leikkaukset, neulat, haavat) kun aikasemmin. huomasin sen kun katoin grayn anatomiaa. meinasin oksentaa..mutta ihan hyvä? eipähän tee mieli ruokaa.
 okei, tiedetään. nää lähteneet kilot on vaan nesteitä ja kun sorrun ruokaan, ne tulee takasin. i know. mutta aion pitää tästä kiinni pidemmän aikaan. mulla ei todellakaan ole hajua miten toimin kun haluun lopettaa tän, koska en voi ruveta vaan syömään entiseen tapaan. mutta sitä voi kai miettiä sitten myöhemmin.

ai niin. ketipinorista piti jotain sanoa. se mun pelko siitä ruokahalusta yms. en ookkaa enää niin varma siitä. oon joutunu ottaa nyt parina päivänä sitä koska en muuten ois saanu unta ulkoa kantautuvan melun takia. mutta kuitenki, oon laihtunu, eikä oo hirvee nälkä vaivannu..niin onko se sittenkään ollu syypää? vai johtuuko mun kauhee syöminen vaan näistä tunnetason ongelmista? entiiä..

 nyt alan tuntea itteni pikkuhiljaa sairaaksi, ainakin olen menossa hyvää vauhtia sinne päin. kohta olen saman kokoinen kuin ennen, ja kaikki huomaavat sen.

eilinen...joo, mitähän siitä nyt oikein sanois. paska päivä? aivan liikaa ahdistusta? suurin osa ajasta yksin? näytin iljettävältä vaikka laittauduin? en kai sitten tarpeeksi hyvin..pelkkää draamaa koko ilta, ei tosin mun osalta. mutta ainahan se menee niin että saan katella muitten tappelua vierestä. oltiin ulkona ja meinasin jäätyä kuoliaaks. no, eipä siinä. heti ku saavuttiin meidän määränpäähän jäin yksin koska loppu porukka hajaantu heti omien tuttavuuksien perään. no, seisoinpa sitten yksin satojen ihmisten keskellä. voin kertoo, että ahdisti 120%..ku en ite tuntenu ketään niin en myöskään viittiny sit tunkee mihinkää väliin. M veti mut sitten jossain vaiheessa sivuun ja lupaili kauheesti, että nyt pidetään hauskaa ja kuletaan kahestaan koko ajan niin en jäis yksin. arvaatte varmaan pitikö lupauksensa. sitten jäin ainaki tunniks haahuilemaan yksin eikä ykskään vastannu puhelimeen, niinpä lähdin kotiin. eikä kello ollu ku ehkä 11 vasta. kyllähän mä takasin menin vaikkeis ehkä ois enää huvittanu yhtään. sorruin syömään hesessä ranskalaiset ja pehmiksen koska olo oli niin heikko ku en syöny päivän aika mitään. ahisti sekin. koska oisin voinu ostaa vaikka jonkun juoman, tai pirtelön...miksen tajunnu sitä sillon? vittu..
eilen sillä välin ku M oksenteli niin juteltiin K:n kanssa niitä näitä ja puhe sitten käänty mun lääkkeisiin ja painoon. selitin sille etten haluu syödä niitä koska varmasti ne on vaikuttanu mun painonnousuun. no, sehän sitten nauro sille ku sanoin, että joulusta oon lihonu melkei 10 kiloo..ei kuulemma näy missään ja näytän muutenki terveemmältä. ei, en mä sitä halunnu kuulla! ois mielummin sanonu suoraan, että joo kyllä oot lihonu, ala rajottaa syömistäs. sit ois ainaki yks syy lisää alkaa laihduttaa. se vaan nauro ja kääns sen vitsiks koko asian. "ai mistä kohin oot muka lihonu? ai paljonko oot lihonu, jonku 300 grammaako? no menkathan turvottaa, älä yhtään huoli!" se satutti..kyllä 10 kiloo tuntuu ja näkyy. ei ne ymmärrä mitään. ei ne tajuu, että mun elämä oikeesti pyörii tän paskan ympärillä. ne ei tajuu, että suurin osa mun paskasta fiiliksestä ja arvista johtuu tästä. ja vitseiks kääntäminen ei auta mitään. se vaan pahentaa ja lisää halua näyttää niille, että mä pystyn vielä. kohta te näätte mihin mä pystyn.

no, tänään sitten piti vissiin lähtee taas samaan paikkaan mutta paikka olikin ihan kuollu. tai oikeestaan koko kaupunki. ei ketään missään, joten mentiin K:n luo. innostus laski heti. sisätiloissa kolmestaan jee? ja sinne tuli vielä kaks muuta joita en ees tunne niin ahisti. istuin pari tuntia hiljaa sohvalla ja lähin kotiin. kaikki luulee varmaan nyt, että mulla menee taas hyvin koska oon nyt parina kertana ollu mukana ja jopa nauranu välillä. mä en oikeesti tiiä, mitä mun pitäs tehä, että ne tajuaa paremmin. että ei mun huono olo kestä sen kaks päivää mitä ne luulee ja sit taas kaikki on hyvin. ne ottaa huomioon puoli tuttujenki ongelmat enemmän ku jos miulla ois vaikka jotain purettavaa..

oon syöny tänään aivan liikaa..varmaan kymmenen hapankorppua margariinilla, kaks nakkia, suklaapatukan, vanukkaan, kanaa, salmaria kokiksella...ei tälleen kirjotettuna näytä ees niin pahalta, mutta kyllä sen tuntee kun on syöny. olo on läski ja painava. ei tunnu yhtään hyvältä. tekis mieli antautuu taas terille.

mietin tässä, että oisko kauheen noloa laittaa tänne kuvia itestäni ennen-nyt-ja myöhemmin jälkeen? tai kiinnostaisko ketään ees? vaikka tiiän, että saisin hirveesti haukkuja löllöistäni, mutta se ainaki auttais laihduttamaan..huomenna yritän olla koko päivän syömättä. pistän vaikka paksut lapaset käteen ja ketjulla yhteen nii en saa mistään kiinni.

i'm a big, fat bitch anyway

eilen M tekstas että lähenkö tänään juomaan kun kaikki muutkin tulee. kappas mikä yllätys, saan taas kerran tietää viimesenä että muut menee jonnekki ja se on päätettykki ilman mua. no, suostuin kuitenki, nyt jos koskaan tekee mieli vetää pää täyteen. varmistan vielä etten syö siihen alle mitään vittu. vois vähän riehua? tai saada poliisit perään? tai joutua päästä vaikka sairaalakuntoon? ihan mitä vaan, haluun tuntee jotai muuta ku tätä paskaa. kysyin M:ltä että voisko nähä ennen sitä reissuu vielä. ei kerkee. klo 16 saa rahaa ja lähtee suoraan kaupan kautta viihteelle. öööööööööööö ok? mitä se sit tekee siihen 4 asti ku ei muka kerkee? mitä vittua oikeesti? moneskohan kerta jo viikon sisään ku se ei "kerkee" nähä mua..
"no eikö me voida mennä samaa matkaa ku juomista munki pitää saada?" 
"aa joo no toki voidaan, ymmärsin että ois pitäny tulla eka sun luo hengaa"
"juu en mä sitä tarkottanu, törmätään sitte kaupungilla jossai"


juu..nii..enhän mä sitä tietenkää tarkottanu. muuten vaa kysyin haluisko se nähä. no tottakai mä oisin halunnu olla vähän aikaa kahdestaan mun luona?!?! en jaksa oikeesti, saa nähä miten ne muut reagoi ku yhtäkkiä saavunki sinne ihmisten ilmoille...

mulla on hirvee vaatekriisi. mikään ei näytä hyvältä, vaatteita ei oo tarpeeks, kaikki on vanhaa paskaa, mikää ei mahu päälle...miettiessäni mitä laitan viimesenä työpäivänä päälle läskiahdistus iski kahta kovemmin päin naamaa ku tipuin todellisuuteen. jenkkikset pursuaa, ja ekaa kertaa sisäreidet hipoo toisiaan?!?!?!?! EI OO TOTTA. miten saatoin päästää itteni tähän kuntoon....paino on taas noussu sinne 59 kiloon ja häpeän enemmän kuin koskaan. koska ahmin. illalla. yöllä. vittu valvon yöt vaan ahmiakseni. oon kaukana kauniista, laihasta, sirosta, oon tonnikeiju, laardikasa. tää aamu on uuden alun startti. tästä päivästä lähtien loppuu ahmiminen. tästä hetkestä lähtien rupeen vihaamaan ruokaa. heitän kaapista kaiken pois paitsi rahkat ja kananmunat. hapankorppuja syön ilman päällisiä, margariini saa homehtuu sinne jääkaappiin.

yöni nukuin erittäin paskasti, yhteensä ehkä vähän päälle 4 tuntia. en ottanu lääkkeitä. okei mun yöt tulee menee päin persettä,  oon väsyny,  näytän zombilta, mutta oon ennenki pärjänny suht hyvin ennen lääkkeitä...nyt testaan lähinnä vaan sitä miten tää temppu vaikuttaa mun painoon ja ruokahaluun. tervemenoa nyt mun viimeinen hippu selvää mielenterveyttä. yritän käydä vaalla vasta ens maanantaina. entiiä miten mahtaa onnistuu koska mulla on pakkomielle ravata siinä montakymmentä kertaa päivässä...heh.

anteeksi tämä lapsellinen angstini mutta ette usko miten paljon nyt sapettaa tajuta et oon oikeesti LÄSKI! mutta nyt hyvää päivää minulle, myöhästyn kohta töistäkin...

"miks tuntuu pahalta?", "miks on tollanen fiilis?", "ethän sie oo enää yhtä masentunu", "kyllä me siusta välitetään".
kukaan ei ymmärrä. kukaan ei nää mun hymyn läpi, vaikka kuinka yritän sitä pahaa oloani näyttää. kukaan ei ota mua tosissaan.  miksi kukaan ei oo ottanu kuluneen kahteen viikkoon mitään yhteyttä? miks kukaan ei oo ihmetelly miks miusta ei oo kuulunu mitään? tänään mulle tuli mieleen että entäs jos nyt joutusin vaikka sairaalaan? tai kuolisin? ketäänkö ei kiinnostais? ku ei niitä muutenkaan mun elämä näytä kiinnostavan...kaksi viikkoa. vittu kuka, joka väittää olevansa hyvä ystävä, ei ota yhteyttä kahteen viikkoon?! en oikeesti ymmärrä.. oonko tosiaan niin paska. en taida ansaita mitään..enkä ketään.

poistin äsken facebookin..mitä turhaa semmonen ku en ite tee siellä mitään, en juttele kenenkään kanssa, eikä oo mitään päivitettävää? ihan sama. eristäydyn näköjään pikkuhiljaa ihmisistä. vaikka itteeni suututtaa tommonen ja tietysti syytän ystäviäni, hmm joo "ystäviäni" nii tottakai syy on miussaki? voin mieki ottaa yhteyttä eikö nii? mutku jokin mun sisällä kerkee ajatella kaikkee paskaa ja negatiivista ennen sitä mun maalaisjärkee. se ääni sanoo ettei kukaan välitä, muuten ne ois jo soitellu perään.

tekee hirveesti mieli viillellä..käsi on edelleen kauttaaltaan mustelmilla hakkaamisesta ja tänään innostuin kirjottamaan jalkani täyteen kaikenlaisia tekstejä ja lauseita. ei tosin mitään positiivisia juttuja. ahistaa nii kauheesti. tekee mieli itkeä mutta möykky rintakehässä estää. raivotakkin voisin, mut mitä se muka auttais. tekisin itestäni vaan entistä nolomman..


syömiset on menny niiiiiiiiiiiin päin persettä. kaks päivää sitten, pääsykoepäivänä olin syömättä melkein koko päivän. oi sitä keveyden tunnetta! tosin oksetti kauheesti kun alotin aamun kello 4 pannullisella mustaa kahvia....mutta kaikki meni pilalle kun illalla vanhemmat toi kassillisen ruokaa. rahkaa, broilerivuokaa, nakkeja, perunasalaattia, kananmunia, margariinia, creme bonjouria jota rakastan, mandariineja, hapankorppuja......vittu. ne on alkanu oppimaan mistä tykkään.....ei hyvä. ja no, siitä hetkestä tähän hetkeen oon vaan syöny syöny ja syöny. vaikka alkaa jossain vaiheessa oksettaa jo ku on niin täynnä nii ei, haen toisen annoksen vielä jotai...entiiä pitäsko heittää roskiin kaikki mitä enää löytyy vai mitä..en vaan viiti ku vanhempien rahojahan niihin on menny...säälittää ku ei niillä oo kuitenkaa mikää hyvä rahatilanne... ;c inhoon itteeni tällä hetkellä niin paljon. inhottaa kattoo peiliin ku mikään ei oo hyvin, mikään ei oo kaunista. oon rumaläskifinninaamanenhamppuhiuksinen paska. voisin oikeesti kuolla jo pois..

you make me wanna die

syömiset on menny vähän miten sattuu, välillä on hyviä(nälkäpäiviä) välillä syön taas mitä ikinä löydänkään. mutta paino pysyy melko samoissa merkeissä, 56.6-57 kilossa. aivan liikaa..
ahdistaa kauheesti päivä päivältä enemmän. näin M:ää viimeks maanantaina ja tuskin huomennakaan onnistuu kun oon soveltuvuuskokeissa koko päivän...sillä on koko ajan jotain syitä miks ei vois nähä. muka niin kiireinen koko ajan. en oikein usko enää..koska ei kukaan muukaan oo ottanu yhteyttä kahteen viikkoon. oon itkeny joka päivä, käsikin on mustelmilla. teki niin mieli viiltää..ois riittäny yksi syvä viilto ja kaikki ois hyvin..kärsimys ois loppunu siihen. mutta tyydyin hakkaamaan ja raapimaan. ketään ei kiinnosta, enkä maha sille ite mitään. kukaan tuskin edes huomais jos häviäisin yhtäkkiä..
huominen tosiaan pelottaa hirveesti. mennä ihan tuntemattomaan kouluun, tuntemattoman ihmisjoukon sekaan ja vieläpä jutella niille ja vastata kysymyksiin. en halua..tiiätte varmaan sen tunteen kun on ihan murtumispisteessä, pidättelee kyyneleitä, mikään ei tunnu miltään ja pitäisi mennä jonnekkin jossa hymyillä ja esittää vahvaa ja iloista..ahdistaa ajatella ees huomista. en niin tuu selviimään siellä..pelottaa että juoksen vaan vessaan enkä uskalla enää tulla sieltä pois. haluisin vaan jäädä kotiin istumaan pimeessä tuijottaen tyhjyyteen. kyllä, suurin osa ajastani kuluu niin..en tiiä enää mitä tehä, miten päin olla..

alive or just breathing

mitä mie teen väärin? miksi en kelpaa kellekkään? miksen osaa olla hyvä niinkun muut? tää johti ahmimiseen, kyyneliin, kauheaan itsevihaan. meillä oli M:n kanssa sovittu menoja täks päiväks. vaan ei, se oli koko päivän kahvittelemassa ja sit tulikin viesti että sori on liian myöhästä jo lähtee minnekkää. K:lle laitoin viestii mitä se meinaa tänään. no ei mitään ihmeempää eikä kysyny ees takasin samaa. eli ei kiinnosta. tekisi niin mieli huutaa nyt kaikille että ettekö työ pölkkypäät tajua! että mulla on tosi paska olo ja se johtuu teistä! ja jos mun paha olo näkyy niin heti uhataan että asiat paljastuu kaikille hoitotahoille. mie en oikeesti jaksa..oon töysin hukassa enkä tiiä mitä pitäs tehä..inhoon itteeni, inhoon kaikkia muita. inhoon mun elämää.

kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa..

i sleep to escape from reality

kahden päivän ruokasaldona kaksi pientä annosta puuroa ja paljon nestettä. päätä särkee, vesi alkaa jo oksettaa, vatsalihakset huutaa hallelujaa mutta silti pysyn vahvana. aamupaino oli 56.7kg.
kavereihin en ole jaksanut pitää yhteyttä, eikä kyllä kukaan niistäkään oo hirveesti ollu kiinnostunu minusta..ahistaa jatella kuinka ne kaikki pitää yhdessä hauskaa, juttelee kaikesta, käy vaikka missä, mutta mua ne ei ota mukaan. mut ne aina unohtaa. sattuu tiedostaa se ettei niitä vaan kiinnosta. jokaikinen heistä tietää ettei minulla mene hyvin. jokaikinen on nähny miten huonosti mulla menee. silti ketään ei kiinnosta edes kysyä mite voin. mutta taas jos K valittaa edes vähänkin että häntä masentaa, tai töissä on paskaa, sille järjestetään kaikki maailman yllätykset, sille pidetään jotkut "juhlat", sille ostetaan lahjoja ja se viedään jonnekki kivaan paikkaan. mun hyväks ei tehdä yhtään mitään. kukaan ei yritä tehdä mitään jotta edes hymyilisin. kaikki menee vaan sieltä missä aita on matalin. mun vointia ei huomioida mitenkään. kaikki on hyvin jos niillä muilla on hauskaa. kaikki välittää vaan siitä..en jaksa enää pelätä ja saada paniikkikohtauksia pelkästä ajatuksesta ettei kukaan välitä. vai olisiko parempi olla kuollut? kukaan ei muutenkaan muista olemassaoloani..
äiti soitti just. sanoi että tuo ruokaa myöhemmin..ahistaa niin paljon..koska syön sen varmasti heti. vitttuuuu..

haluaisin nyt jostain pullon. juoda sen tyhjäks ja nukkuu monta päivää..en haluu tietää enkä muistaa mitään. en haluu kuulla mitään enkä nähdä. haluan vähäksi aikaa pois täältä..tai miksei pysyvästikkin.

 

mut jätettiin yksin taas...tarkoitus oli olla yhdessä, porukassa, viettää hauskaa iltaa..mut ei. yks lähti koska ei uskaltanut ajaa moottoripyörällä pakkasasteilla, kaks muuta lähti sanomatta mulle mitään muutaku moikka, ja viimenen lähti koska sitä väsytti aivan liikaa kolmen tunnin yöunien jäljiltä. no, yksin on kiva olla humalassa...ei tässä mitään..en ymmärrä miksi ihmiset ei oikeesti viihy mun kanssa..mikä mussa on niin kauheeta että kaikki lähtee melkein juosten pakoon niin äkkiä kun vaan on mahollista..kukaan ei soittele mulle, kukaan ei oo mun kanssa vapaaehtoisesti..mie oon aina se joka yrittää ja yrittää kuitenki tuloksetta. nyt jos koskaan tekee oikeesti mieli vaan hävitä kokonaan. hypätä jostai ja kuolla pois. varmaan kukaan ei ees tulis kaipaamaan mua..ei ne ees huomais että oon kadonnu jonnekki. kun muutenki aina niin "kiireisiä" ovat..en jaksa enää..haluun pois täältä...mun olemassaolo on täysin merkityksetöntä. kukaan ei tykkää musta, eikä kukaan halua olla mun kanssa tekemisissä. en osaa laihduttaa enkä olla kaunis. en saa mitään aikaseksi koska olen täysi paska. tän bloginkin suhteen kaikki on niin turhaa. vuodatan tänne vaan paskaa..odotan joka kerta kun tuun tänne näkeväni kommentin "oot niin säälittävä, kuole pois, ketään ei kiinnosta"..ehkä mun pitäskin? ehkä sitten kaikki olis paremmin..enkä nyt pistä humalan piikkiin tätä tekstiä, tältä musta oikeesti on tuntunu nyt jo jonkin aikaa. että mun olemassaolo on täysin turhaa. en saa ite itelleni mitään tehtyä, enkä myöskään lähipiirilleni osaa mitään hyvää antaa.
huomenna pitäisi lähteä moottoripyörällä ajelemaan M:n kanssa, vitut. Illalla pitäisi katsoa elokuva K:n kanssa, vitut. nukun koko päivän ja toivon ettei kukaan muista minun olevan olemassa. vaikka tuskin kumpikaan edes yrittää soittaa minulle..ei olisi mitenkään yllättävää. huomenna on se päivä kun en syö mitään. en sitten murustakaan. haluan kitua viimeiseen asti. olen sen ansainnut. vaikka salaa toivon että kuolisin pois...

there is no try. there is only do.

ihan kauhee päivä. inhoon inhoon inhoon!!! aamulla meinasin purskahtaa itkuun ku katoin peiliin, koska mun naama on täynnä finnejä, ihrat pursuaa joka paikasta, oon ruma ja ällöttävä. töissä mulle vaan vittuiltiin koska kuulemma oli huonosti siivottu eikä kovin paljon arvostettu että välistä istuskelen vaan. no ensinnäki, mitä minä siellä tekisin ku istuskelisin jos oon päivän mittaan siivonnu, pyyhkiny pölyt, järjestelly tavarat tismalleen hienosti suoraan ja vieny roskat? siellä ei vaan OLE mitään muuta tekemistä eikä kukaan sitä mulle viitsi edes keksiä. no, minäpä sitten imuroin ja luuttusin lattiat kiiltäviks. vitutti niin paljon että teki mieli vaan lysähtää maahan ja itkeä..
alotin eilen vatsan treenaamisen. haluun kesäks litteän mahan, ilman ihroja kiitos. nyt se on sitten kipee ja jumissa..mutta se kipu tuntuu kivalta. koska oon viiltelylakossa niin vastaanotan kaiken muun mahollisen mikä sattuu..tällä hetkellä haluisin vaan hävitä, haihtuu pois. mun päässä pyörii niin paljon ajatuksia, niin paljon asioita on nyt vireillä kuten tää työ, seuraavan työn hakeminen, syksyn opiskelupaikka, sillä eilen mulle tuli se pääsykoe lappu. sielläki ne haastattelut, ryhmäkeskustelut. en tiiä miten tuun selviimään näistä kun en saa ees päätäni kasaan..oon taas ihan hukassa..

I want to be so thin, light, airy, that when the light hits me, I don't leave a shadow behind. When I walk across the snow I will not leave so much as one footprint to mar its virgin purity. I can dance between the raindrops in a downpour.

jalkoja, kauniita jalkoja, laihoja jalkoja, siroja jalkoja...miksei mulla voi olla tollasia..nyt oikeesti! loppuu se läskiahmiminen.

kaksi päivää täynnä hyötyliikuntaa, kaksin verroin syömistä. tosiaan, oon nyt kahtena päivänä käyny K:n kämpillä ruokkimassa sitä kissaa ja leikkiny sen kanssa. se on niin sulonen ku se vaan tulee syliin ja kehrää jos sitä rapsuttaa..<3 mutta sitten päätin tehä yllätyksen ja siivosin koko kämpän lattiasta kattoon. imuroin, luuttusin, tiskasin, siivosin vessan, pyyhin pölyt ja järjestelin sen suuren vaatekasan takasin kaappeihin. tein mielestäni hyvän työn, mutta kieltämättä pelottaa paljon, että se suuttuu..koska kuitenkin "sorkin" sorkin sen tavaroita..on kiva auttaa ihmisiä, ihan muutenkin vaan ilman vastapalvelusta. mutta kuitenkin sisimmässäni toivon että mullekkin tehtäis edes kerrankin jotain kivaa...

ahdistusta, itkemistä, pelkoa, ahmimista..en jaksa..oon ollu puol toista päivää syömättä paljoo mitään ja silti lähdin ostoksille vanhempien kanssa. tiedän että ne ostaa mulle ruokaa, tiedän että myös syön sen mitä ne mulle ostaa. mua hävettää kattoo mun jääkaappiin koska se on täynnä ruokaa. mua itkettää kattoo peiliin koska lihon ja lihon. ostin tänään vaa'an. se näyttää 57.7 kiloo....ihan liikaa. ja mitä tein ku näin ne numerot? menin syömään vähän lisää. hain näkkärin edellisen perään, voitelin ne sulatejuustolla, söin muroja, puuroa, tiramisua, monen monta teekupillista sokerilla......tänään pitkästä aikaa tuntu siltä että haluisin vaan heittää kaiken ruuan pois. pois mun näkyvistä. eikä tarviis syödä enää mitään. itkisin kovasta nälästä, mutta salaa nauttisin tunteesta.
mun ystäväporukka hylkäs mut. ne kaikki lähti helsinkiin. minä jäin yksin ja vieläpä mut pestattiin kissan vahdiksi...okei, vaikka ne muut onki täysikäsiä, ne käy baareissa, mutta entäs minä? niillä on kuulemma siellä yks tyhjä kämppä käytettävänä...olisin voinu jäädä sinne siks aikaa ku ne käy baareissa..vai onko sittenkin ihan hyvä etten kitissy niille tästä asiasta? tai ehkä mä ansaitsen olla yksin..mulle luvattiin että ku täytän sen 18 niin otetaan mutki mukaan helsinkiin ja muualle. mulle luvataan hirveesti kaikkea kunhan täysän 18. en enää oikein jaksa uskoa että mikään niistä lupauksista toteutuu...
oon kosketellu koko päivän mun arpia kädessä..jotkus on punaisia, jotkut valkoisia, tasaisia tai koholla olevia..tuoreimmat, jotka ilmesty tammikuussa punottaa samanvarisinä ku tomaatti, ne on koholla ja niitä kutittaa. vaikka siitä on jo ainakin 3 kuukautta..häpeän arpiani muiden seurassa, mutta yksin ollessani hellin kättäni kuin kehräävää kissaa. ja vaikka lupasin lopettaa, tekee niin mieli tehdä niitä lisää...
mun ketipinorin annosta pitäs nostaa taas. se on tällä hetkellä vaan 50mg mutta en kerkee syödä sitä aina ku viikon verran niin se väsyttävä vaikutus lakkaa. nyt otin 1 pillerin lisää mutta ei tunnu vieläkään missään...mikä on vialla..en halua valvoa..

i'm too tired to be happy guys..

Tää päivä on ollu yhtä lagausta. Aamulla itkin sängyssä, onko pakko nousta. Töissä piilouduin vessaan ettei tarvitse nähdä muita työntekijöitä,  niitten vittuuntuneita ilmeitä kun en saa mitään aikaseks. Asiakkaita, joita en osaa palvella koska minulle ei olla järjestetty perehdytystä liikkeen tuotteista. En osaa mitään, en tiedä mitään, enkä uskalla avata suutani sanoakseni mitään.
Tein jotain tyhmää, en tiedä miksi ihmeessä niin tein. Pyysin parasta ystävääni mukaan psykologilleni. Okei, oon ajatellu sitä jo jonku aikaa, mutta miksi tein sen? Mistä lähtien oon halunnu ystävieni tietävän minun ongelmista? Siitä, että haluan vain kokonaan kieltäytyä ruuata ja laihtua? Etten osaa nauttia kunnolla kaikkien heidän seurasta? Pilaan kaiken kertomalla mitä päässäni liikkuu..ei tän näin pitäny mennä.  Oon pettyny itteeni.
Tosin, tänään oon pitäny näppini erossa ruuasta. Oon syöny vaan jogurtin, viisi hapankorppua, kaks kuppia teetä sokerilla ja maidolla ja....suklaapatukan....no, parempi sekin kun miljoona valmisateriaa ja päälle vielä juustoateria.
Väsyttää, särkee päätä. Haluun suihkuun mutten jaksa nousta. On hirveen painava olo, silmät ei pysy auki, mutta silti odotan. Odotan aina muita. Minua ei koskaan odoteta. Oon aina se, joka viettää monta tuntia peilin edessä näyttääkseen mahdollisimman hyvältä, laittaa kivat vaatteet, panostaa kunnolla itseensä, jos illalle on suunniteltu jotain. Ja sitten vain odotan. Monta tuntia. Odotan sitä puhelua jota ei kuitenkaan koskaan tule. Olen niin kyllästynyt siihen, että saan istua päivät lähtövalmiina ja sitten minut unohdetaan. Tai suunnitelmat ovatkin yhtäkkiä muuttuneet. Ja jos en ookkaan valmistautunu vaan löhöän tukka pystyssä ja meikittä sohvalla, kaikki onkin jo yhtäkkiä minun ovella. En tiiä yhtään mitä pitäisi tehdä..en jaksa enää...