"joo haluan eroon tästä syömishäiriöstä, mutta vaan pikkuhiljaa"
"tarkkailen kotona painoo ettei se laske mihinkään"
"on joo ihan hyvä että mulla on mahollisuus jutella tästä painoasiasta"
"yritän koko ajan syödä monipuolisesti vaikka väkisin"
"juu kyllä mulle käy että omahoitaja punnitsee mut kerran kuussa"
puhuin yhtä, vaikka mielessäni mietin jo valmiiksi millä nesteellä elän tämän päivän. kahvilla? vedellä? vaiko mustikkakeitolla? ei, en halua tästä eroon. pääsin juuri uudestaan tämän makuun, enkä luovuta helposti. en, ennenkun saavutan sen mitä haluun.
oikeastaan mua harmitti vaan ihan sikana tällä kertaa valehdella noin paljon, koska äitini oli siellä myös. sattuu nähä se ilosena kun se luulee, että mulla menee nyt hyvin, elämä hymyilee ja kaikki paska on jäämässä taakse. voi äiti, tietäisitpä totuuden. ei mua muuten haittaa valehdella siellä yhtään. oon itseasiassa tosi hyvä siinä. pääsen aina sieltä pois porautuvien katseiden alta kuin koira veräjästä ja kaikki on musta ylpeitä. ihmeellistä, miten yksi hymy ja pieni pilke silmäkulmassa hämää. no, pilke tuleekin siitä kun ajattelen kilojen karisevan ja että näinkin pitkään olen ilman ruokaa selvinnyt. ps. paino tänään ihanat 54 kiloa!<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti