i'm a big, fat bitch anyway

eilen M tekstas että lähenkö tänään juomaan kun kaikki muutkin tulee. kappas mikä yllätys, saan taas kerran tietää viimesenä että muut menee jonnekki ja se on päätettykki ilman mua. no, suostuin kuitenki, nyt jos koskaan tekee mieli vetää pää täyteen. varmistan vielä etten syö siihen alle mitään vittu. vois vähän riehua? tai saada poliisit perään? tai joutua päästä vaikka sairaalakuntoon? ihan mitä vaan, haluun tuntee jotai muuta ku tätä paskaa. kysyin M:ltä että voisko nähä ennen sitä reissuu vielä. ei kerkee. klo 16 saa rahaa ja lähtee suoraan kaupan kautta viihteelle. öööööööööööö ok? mitä se sit tekee siihen 4 asti ku ei muka kerkee? mitä vittua oikeesti? moneskohan kerta jo viikon sisään ku se ei "kerkee" nähä mua..
"no eikö me voida mennä samaa matkaa ku juomista munki pitää saada?" 
"aa joo no toki voidaan, ymmärsin että ois pitäny tulla eka sun luo hengaa"
"juu en mä sitä tarkottanu, törmätään sitte kaupungilla jossai"


juu..nii..enhän mä sitä tietenkää tarkottanu. muuten vaa kysyin haluisko se nähä. no tottakai mä oisin halunnu olla vähän aikaa kahdestaan mun luona?!?! en jaksa oikeesti, saa nähä miten ne muut reagoi ku yhtäkkiä saavunki sinne ihmisten ilmoille...

mulla on hirvee vaatekriisi. mikään ei näytä hyvältä, vaatteita ei oo tarpeeks, kaikki on vanhaa paskaa, mikää ei mahu päälle...miettiessäni mitä laitan viimesenä työpäivänä päälle läskiahdistus iski kahta kovemmin päin naamaa ku tipuin todellisuuteen. jenkkikset pursuaa, ja ekaa kertaa sisäreidet hipoo toisiaan?!?!?!?! EI OO TOTTA. miten saatoin päästää itteni tähän kuntoon....paino on taas noussu sinne 59 kiloon ja häpeän enemmän kuin koskaan. koska ahmin. illalla. yöllä. vittu valvon yöt vaan ahmiakseni. oon kaukana kauniista, laihasta, sirosta, oon tonnikeiju, laardikasa. tää aamu on uuden alun startti. tästä päivästä lähtien loppuu ahmiminen. tästä hetkestä lähtien rupeen vihaamaan ruokaa. heitän kaapista kaiken pois paitsi rahkat ja kananmunat. hapankorppuja syön ilman päällisiä, margariini saa homehtuu sinne jääkaappiin.

yöni nukuin erittäin paskasti, yhteensä ehkä vähän päälle 4 tuntia. en ottanu lääkkeitä. okei mun yöt tulee menee päin persettä,  oon väsyny,  näytän zombilta, mutta oon ennenki pärjänny suht hyvin ennen lääkkeitä...nyt testaan lähinnä vaan sitä miten tää temppu vaikuttaa mun painoon ja ruokahaluun. tervemenoa nyt mun viimeinen hippu selvää mielenterveyttä. yritän käydä vaalla vasta ens maanantaina. entiiä miten mahtaa onnistuu koska mulla on pakkomielle ravata siinä montakymmentä kertaa päivässä...heh.

anteeksi tämä lapsellinen angstini mutta ette usko miten paljon nyt sapettaa tajuta et oon oikeesti LÄSKI! mutta nyt hyvää päivää minulle, myöhästyn kohta töistäkin...

"miks tuntuu pahalta?", "miks on tollanen fiilis?", "ethän sie oo enää yhtä masentunu", "kyllä me siusta välitetään".
kukaan ei ymmärrä. kukaan ei nää mun hymyn läpi, vaikka kuinka yritän sitä pahaa oloani näyttää. kukaan ei ota mua tosissaan.  miksi kukaan ei oo ottanu kuluneen kahteen viikkoon mitään yhteyttä? miks kukaan ei oo ihmetelly miks miusta ei oo kuulunu mitään? tänään mulle tuli mieleen että entäs jos nyt joutusin vaikka sairaalaan? tai kuolisin? ketäänkö ei kiinnostais? ku ei niitä muutenkaan mun elämä näytä kiinnostavan...kaksi viikkoa. vittu kuka, joka väittää olevansa hyvä ystävä, ei ota yhteyttä kahteen viikkoon?! en oikeesti ymmärrä.. oonko tosiaan niin paska. en taida ansaita mitään..enkä ketään.

poistin äsken facebookin..mitä turhaa semmonen ku en ite tee siellä mitään, en juttele kenenkään kanssa, eikä oo mitään päivitettävää? ihan sama. eristäydyn näköjään pikkuhiljaa ihmisistä. vaikka itteeni suututtaa tommonen ja tietysti syytän ystäviäni, hmm joo "ystäviäni" nii tottakai syy on miussaki? voin mieki ottaa yhteyttä eikö nii? mutku jokin mun sisällä kerkee ajatella kaikkee paskaa ja negatiivista ennen sitä mun maalaisjärkee. se ääni sanoo ettei kukaan välitä, muuten ne ois jo soitellu perään.

tekee hirveesti mieli viillellä..käsi on edelleen kauttaaltaan mustelmilla hakkaamisesta ja tänään innostuin kirjottamaan jalkani täyteen kaikenlaisia tekstejä ja lauseita. ei tosin mitään positiivisia juttuja. ahistaa nii kauheesti. tekee mieli itkeä mutta möykky rintakehässä estää. raivotakkin voisin, mut mitä se muka auttais. tekisin itestäni vaan entistä nolomman..


syömiset on menny niiiiiiiiiiiin päin persettä. kaks päivää sitten, pääsykoepäivänä olin syömättä melkein koko päivän. oi sitä keveyden tunnetta! tosin oksetti kauheesti kun alotin aamun kello 4 pannullisella mustaa kahvia....mutta kaikki meni pilalle kun illalla vanhemmat toi kassillisen ruokaa. rahkaa, broilerivuokaa, nakkeja, perunasalaattia, kananmunia, margariinia, creme bonjouria jota rakastan, mandariineja, hapankorppuja......vittu. ne on alkanu oppimaan mistä tykkään.....ei hyvä. ja no, siitä hetkestä tähän hetkeen oon vaan syöny syöny ja syöny. vaikka alkaa jossain vaiheessa oksettaa jo ku on niin täynnä nii ei, haen toisen annoksen vielä jotai...entiiä pitäsko heittää roskiin kaikki mitä enää löytyy vai mitä..en vaan viiti ku vanhempien rahojahan niihin on menny...säälittää ku ei niillä oo kuitenkaa mikää hyvä rahatilanne... ;c inhoon itteeni tällä hetkellä niin paljon. inhottaa kattoo peiliin ku mikään ei oo hyvin, mikään ei oo kaunista. oon rumaläskifinninaamanenhamppuhiuksinen paska. voisin oikeesti kuolla jo pois..

you make me wanna die

syömiset on menny vähän miten sattuu, välillä on hyviä(nälkäpäiviä) välillä syön taas mitä ikinä löydänkään. mutta paino pysyy melko samoissa merkeissä, 56.6-57 kilossa. aivan liikaa..
ahdistaa kauheesti päivä päivältä enemmän. näin M:ää viimeks maanantaina ja tuskin huomennakaan onnistuu kun oon soveltuvuuskokeissa koko päivän...sillä on koko ajan jotain syitä miks ei vois nähä. muka niin kiireinen koko ajan. en oikein usko enää..koska ei kukaan muukaan oo ottanu yhteyttä kahteen viikkoon. oon itkeny joka päivä, käsikin on mustelmilla. teki niin mieli viiltää..ois riittäny yksi syvä viilto ja kaikki ois hyvin..kärsimys ois loppunu siihen. mutta tyydyin hakkaamaan ja raapimaan. ketään ei kiinnosta, enkä maha sille ite mitään. kukaan tuskin edes huomais jos häviäisin yhtäkkiä..
huominen tosiaan pelottaa hirveesti. mennä ihan tuntemattomaan kouluun, tuntemattoman ihmisjoukon sekaan ja vieläpä jutella niille ja vastata kysymyksiin. en halua..tiiätte varmaan sen tunteen kun on ihan murtumispisteessä, pidättelee kyyneleitä, mikään ei tunnu miltään ja pitäisi mennä jonnekkin jossa hymyillä ja esittää vahvaa ja iloista..ahdistaa ajatella ees huomista. en niin tuu selviimään siellä..pelottaa että juoksen vaan vessaan enkä uskalla enää tulla sieltä pois. haluisin vaan jäädä kotiin istumaan pimeessä tuijottaen tyhjyyteen. kyllä, suurin osa ajastani kuluu niin..en tiiä enää mitä tehä, miten päin olla..

alive or just breathing

mitä mie teen väärin? miksi en kelpaa kellekkään? miksen osaa olla hyvä niinkun muut? tää johti ahmimiseen, kyyneliin, kauheaan itsevihaan. meillä oli M:n kanssa sovittu menoja täks päiväks. vaan ei, se oli koko päivän kahvittelemassa ja sit tulikin viesti että sori on liian myöhästä jo lähtee minnekkää. K:lle laitoin viestii mitä se meinaa tänään. no ei mitään ihmeempää eikä kysyny ees takasin samaa. eli ei kiinnosta. tekisi niin mieli huutaa nyt kaikille että ettekö työ pölkkypäät tajua! että mulla on tosi paska olo ja se johtuu teistä! ja jos mun paha olo näkyy niin heti uhataan että asiat paljastuu kaikille hoitotahoille. mie en oikeesti jaksa..oon töysin hukassa enkä tiiä mitä pitäs tehä..inhoon itteeni, inhoon kaikkia muita. inhoon mun elämää.

kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa..

i sleep to escape from reality

kahden päivän ruokasaldona kaksi pientä annosta puuroa ja paljon nestettä. päätä särkee, vesi alkaa jo oksettaa, vatsalihakset huutaa hallelujaa mutta silti pysyn vahvana. aamupaino oli 56.7kg.
kavereihin en ole jaksanut pitää yhteyttä, eikä kyllä kukaan niistäkään oo hirveesti ollu kiinnostunu minusta..ahistaa jatella kuinka ne kaikki pitää yhdessä hauskaa, juttelee kaikesta, käy vaikka missä, mutta mua ne ei ota mukaan. mut ne aina unohtaa. sattuu tiedostaa se ettei niitä vaan kiinnosta. jokaikinen heistä tietää ettei minulla mene hyvin. jokaikinen on nähny miten huonosti mulla menee. silti ketään ei kiinnosta edes kysyä mite voin. mutta taas jos K valittaa edes vähänkin että häntä masentaa, tai töissä on paskaa, sille järjestetään kaikki maailman yllätykset, sille pidetään jotkut "juhlat", sille ostetaan lahjoja ja se viedään jonnekki kivaan paikkaan. mun hyväks ei tehdä yhtään mitään. kukaan ei yritä tehdä mitään jotta edes hymyilisin. kaikki menee vaan sieltä missä aita on matalin. mun vointia ei huomioida mitenkään. kaikki on hyvin jos niillä muilla on hauskaa. kaikki välittää vaan siitä..en jaksa enää pelätä ja saada paniikkikohtauksia pelkästä ajatuksesta ettei kukaan välitä. vai olisiko parempi olla kuollut? kukaan ei muutenkaan muista olemassaoloani..
äiti soitti just. sanoi että tuo ruokaa myöhemmin..ahistaa niin paljon..koska syön sen varmasti heti. vitttuuuu..

haluaisin nyt jostain pullon. juoda sen tyhjäks ja nukkuu monta päivää..en haluu tietää enkä muistaa mitään. en haluu kuulla mitään enkä nähdä. haluan vähäksi aikaa pois täältä..tai miksei pysyvästikkin.

 

mut jätettiin yksin taas...tarkoitus oli olla yhdessä, porukassa, viettää hauskaa iltaa..mut ei. yks lähti koska ei uskaltanut ajaa moottoripyörällä pakkasasteilla, kaks muuta lähti sanomatta mulle mitään muutaku moikka, ja viimenen lähti koska sitä väsytti aivan liikaa kolmen tunnin yöunien jäljiltä. no, yksin on kiva olla humalassa...ei tässä mitään..en ymmärrä miksi ihmiset ei oikeesti viihy mun kanssa..mikä mussa on niin kauheeta että kaikki lähtee melkein juosten pakoon niin äkkiä kun vaan on mahollista..kukaan ei soittele mulle, kukaan ei oo mun kanssa vapaaehtoisesti..mie oon aina se joka yrittää ja yrittää kuitenki tuloksetta. nyt jos koskaan tekee oikeesti mieli vaan hävitä kokonaan. hypätä jostai ja kuolla pois. varmaan kukaan ei ees tulis kaipaamaan mua..ei ne ees huomais että oon kadonnu jonnekki. kun muutenki aina niin "kiireisiä" ovat..en jaksa enää..haluun pois täältä...mun olemassaolo on täysin merkityksetöntä. kukaan ei tykkää musta, eikä kukaan halua olla mun kanssa tekemisissä. en osaa laihduttaa enkä olla kaunis. en saa mitään aikaseksi koska olen täysi paska. tän bloginkin suhteen kaikki on niin turhaa. vuodatan tänne vaan paskaa..odotan joka kerta kun tuun tänne näkeväni kommentin "oot niin säälittävä, kuole pois, ketään ei kiinnosta"..ehkä mun pitäskin? ehkä sitten kaikki olis paremmin..enkä nyt pistä humalan piikkiin tätä tekstiä, tältä musta oikeesti on tuntunu nyt jo jonkin aikaa. että mun olemassaolo on täysin turhaa. en saa ite itelleni mitään tehtyä, enkä myöskään lähipiirilleni osaa mitään hyvää antaa.
huomenna pitäisi lähteä moottoripyörällä ajelemaan M:n kanssa, vitut. Illalla pitäisi katsoa elokuva K:n kanssa, vitut. nukun koko päivän ja toivon ettei kukaan muista minun olevan olemassa. vaikka tuskin kumpikaan edes yrittää soittaa minulle..ei olisi mitenkään yllättävää. huomenna on se päivä kun en syö mitään. en sitten murustakaan. haluan kitua viimeiseen asti. olen sen ansainnut. vaikka salaa toivon että kuolisin pois...

there is no try. there is only do.

ihan kauhee päivä. inhoon inhoon inhoon!!! aamulla meinasin purskahtaa itkuun ku katoin peiliin, koska mun naama on täynnä finnejä, ihrat pursuaa joka paikasta, oon ruma ja ällöttävä. töissä mulle vaan vittuiltiin koska kuulemma oli huonosti siivottu eikä kovin paljon arvostettu että välistä istuskelen vaan. no ensinnäki, mitä minä siellä tekisin ku istuskelisin jos oon päivän mittaan siivonnu, pyyhkiny pölyt, järjestelly tavarat tismalleen hienosti suoraan ja vieny roskat? siellä ei vaan OLE mitään muuta tekemistä eikä kukaan sitä mulle viitsi edes keksiä. no, minäpä sitten imuroin ja luuttusin lattiat kiiltäviks. vitutti niin paljon että teki mieli vaan lysähtää maahan ja itkeä..
alotin eilen vatsan treenaamisen. haluun kesäks litteän mahan, ilman ihroja kiitos. nyt se on sitten kipee ja jumissa..mutta se kipu tuntuu kivalta. koska oon viiltelylakossa niin vastaanotan kaiken muun mahollisen mikä sattuu..tällä hetkellä haluisin vaan hävitä, haihtuu pois. mun päässä pyörii niin paljon ajatuksia, niin paljon asioita on nyt vireillä kuten tää työ, seuraavan työn hakeminen, syksyn opiskelupaikka, sillä eilen mulle tuli se pääsykoe lappu. sielläki ne haastattelut, ryhmäkeskustelut. en tiiä miten tuun selviimään näistä kun en saa ees päätäni kasaan..oon taas ihan hukassa..

I want to be so thin, light, airy, that when the light hits me, I don't leave a shadow behind. When I walk across the snow I will not leave so much as one footprint to mar its virgin purity. I can dance between the raindrops in a downpour.

jalkoja, kauniita jalkoja, laihoja jalkoja, siroja jalkoja...miksei mulla voi olla tollasia..nyt oikeesti! loppuu se läskiahmiminen.

kaksi päivää täynnä hyötyliikuntaa, kaksin verroin syömistä. tosiaan, oon nyt kahtena päivänä käyny K:n kämpillä ruokkimassa sitä kissaa ja leikkiny sen kanssa. se on niin sulonen ku se vaan tulee syliin ja kehrää jos sitä rapsuttaa..<3 mutta sitten päätin tehä yllätyksen ja siivosin koko kämpän lattiasta kattoon. imuroin, luuttusin, tiskasin, siivosin vessan, pyyhin pölyt ja järjestelin sen suuren vaatekasan takasin kaappeihin. tein mielestäni hyvän työn, mutta kieltämättä pelottaa paljon, että se suuttuu..koska kuitenkin "sorkin" sorkin sen tavaroita..on kiva auttaa ihmisiä, ihan muutenkin vaan ilman vastapalvelusta. mutta kuitenkin sisimmässäni toivon että mullekkin tehtäis edes kerrankin jotain kivaa...

ahdistusta, itkemistä, pelkoa, ahmimista..en jaksa..oon ollu puol toista päivää syömättä paljoo mitään ja silti lähdin ostoksille vanhempien kanssa. tiedän että ne ostaa mulle ruokaa, tiedän että myös syön sen mitä ne mulle ostaa. mua hävettää kattoo mun jääkaappiin koska se on täynnä ruokaa. mua itkettää kattoo peiliin koska lihon ja lihon. ostin tänään vaa'an. se näyttää 57.7 kiloo....ihan liikaa. ja mitä tein ku näin ne numerot? menin syömään vähän lisää. hain näkkärin edellisen perään, voitelin ne sulatejuustolla, söin muroja, puuroa, tiramisua, monen monta teekupillista sokerilla......tänään pitkästä aikaa tuntu siltä että haluisin vaan heittää kaiken ruuan pois. pois mun näkyvistä. eikä tarviis syödä enää mitään. itkisin kovasta nälästä, mutta salaa nauttisin tunteesta.
mun ystäväporukka hylkäs mut. ne kaikki lähti helsinkiin. minä jäin yksin ja vieläpä mut pestattiin kissan vahdiksi...okei, vaikka ne muut onki täysikäsiä, ne käy baareissa, mutta entäs minä? niillä on kuulemma siellä yks tyhjä kämppä käytettävänä...olisin voinu jäädä sinne siks aikaa ku ne käy baareissa..vai onko sittenkin ihan hyvä etten kitissy niille tästä asiasta? tai ehkä mä ansaitsen olla yksin..mulle luvattiin että ku täytän sen 18 niin otetaan mutki mukaan helsinkiin ja muualle. mulle luvataan hirveesti kaikkea kunhan täysän 18. en enää oikein jaksa uskoa että mikään niistä lupauksista toteutuu...
oon kosketellu koko päivän mun arpia kädessä..jotkus on punaisia, jotkut valkoisia, tasaisia tai koholla olevia..tuoreimmat, jotka ilmesty tammikuussa punottaa samanvarisinä ku tomaatti, ne on koholla ja niitä kutittaa. vaikka siitä on jo ainakin 3 kuukautta..häpeän arpiani muiden seurassa, mutta yksin ollessani hellin kättäni kuin kehräävää kissaa. ja vaikka lupasin lopettaa, tekee niin mieli tehdä niitä lisää...
mun ketipinorin annosta pitäs nostaa taas. se on tällä hetkellä vaan 50mg mutta en kerkee syödä sitä aina ku viikon verran niin se väsyttävä vaikutus lakkaa. nyt otin 1 pillerin lisää mutta ei tunnu vieläkään missään...mikä on vialla..en halua valvoa..

i'm too tired to be happy guys..

Tää päivä on ollu yhtä lagausta. Aamulla itkin sängyssä, onko pakko nousta. Töissä piilouduin vessaan ettei tarvitse nähdä muita työntekijöitä,  niitten vittuuntuneita ilmeitä kun en saa mitään aikaseks. Asiakkaita, joita en osaa palvella koska minulle ei olla järjestetty perehdytystä liikkeen tuotteista. En osaa mitään, en tiedä mitään, enkä uskalla avata suutani sanoakseni mitään.
Tein jotain tyhmää, en tiedä miksi ihmeessä niin tein. Pyysin parasta ystävääni mukaan psykologilleni. Okei, oon ajatellu sitä jo jonku aikaa, mutta miksi tein sen? Mistä lähtien oon halunnu ystävieni tietävän minun ongelmista? Siitä, että haluan vain kokonaan kieltäytyä ruuata ja laihtua? Etten osaa nauttia kunnolla kaikkien heidän seurasta? Pilaan kaiken kertomalla mitä päässäni liikkuu..ei tän näin pitäny mennä.  Oon pettyny itteeni.
Tosin, tänään oon pitäny näppini erossa ruuasta. Oon syöny vaan jogurtin, viisi hapankorppua, kaks kuppia teetä sokerilla ja maidolla ja....suklaapatukan....no, parempi sekin kun miljoona valmisateriaa ja päälle vielä juustoateria.
Väsyttää, särkee päätä. Haluun suihkuun mutten jaksa nousta. On hirveen painava olo, silmät ei pysy auki, mutta silti odotan. Odotan aina muita. Minua ei koskaan odoteta. Oon aina se, joka viettää monta tuntia peilin edessä näyttääkseen mahdollisimman hyvältä, laittaa kivat vaatteet, panostaa kunnolla itseensä, jos illalle on suunniteltu jotain. Ja sitten vain odotan. Monta tuntia. Odotan sitä puhelua jota ei kuitenkaan koskaan tule. Olen niin kyllästynyt siihen, että saan istua päivät lähtövalmiina ja sitten minut unohdetaan. Tai suunnitelmat ovatkin yhtäkkiä muuttuneet. Ja jos en ookkaan valmistautunu vaan löhöän tukka pystyssä ja meikittä sohvalla, kaikki onkin jo yhtäkkiä minun ovella. En tiiä yhtään mitä pitäisi tehdä..en jaksa enää...

Hei..

Ajattelin perustaa blogin toisen kerran kun ensimmäinen yritys meni täysin penkin alle. Itsekriittisyys ja tunne kirjoitantätäaivanturhaan ottivat ylivallan, mutta nyt päätin ottaa tämän kutakuinkin vakavasti. En yhtään tiedä mitä minun pitäisitähän kirjoittaa. Tulen varmasti käsittelemään teksteissäni paljon masennukseen, paskaan olooni ja syömishäiriöihin liittyviä asioita ja tämä on kai se keino saada taakkaa harteiltani pienemmäksi. Kirjoittamalla. Kyllä, rakastan kirjoittamista. Se on minulle keino ilmaista itseäni kun en sanallisesti siihen koskaan kykene.

Jos nyt vaikka alottaisin kertomalla itsestäni. Olen vuonna 94 syntynyt tyttö, joka ei oikein osaa löytää sitä kauan sitten kadotettua minäänsä millään. Mielialan heittelyt, syömisongelmat sekä kovat ulkonäköpaineet alkoivat jo ala-asteella eikä niistä olla päästy vieläkään eroon. Päinvastoin, ne vaan pahenevat entisestään. Olen ollut jo pienestä pitäen hyljeksitty ja aina se musta lammas porukoissa. Liikuntatunneilla jäin viimeisenä valituksi ja muutenkin vapaa-ajalla olin aina se viimeinen vaihtoehto.Silloin kehitin itselleni pääni sisällä paremman maailman. Kuvittelin itseni laihana, kauniina ja suosittuna ja siitäpä  sen unelman tavoittelu lähtikin. 

Minulla on kylläkin tällä hetkellä ystäviä, aivan mielettömän ihania ystäviä, mutta miksi? En ymmärrä mitä he minussa näkevät. Monesti olen sitä kysynytkin. Vastaus on aina sama, "olet persoonallinen, suvaitsevainen ja kaikille aina mukava. Olet lojaali etkä kaksinaamainen valehtelija, kaunis, auttavainen ja hyväsydäminen". En minä ole..olen aivan liian kamala heille..silti he minua jaksavat ja yrittävät auttaa. Vaikka olen masentunut, syömishäiriöinen, erakoitunut ihminen, joka saa harva se päivä mitä eriskummallisempia kohtauksia ja jaksaa valittaa elämästään.


En harrasta mitään. Tai no, voiko piirtämistä, kirjoittamista ja laihduttamista harrastuksiksi kutsua. Tosin, mitä ikinä sitten saankin aikaan, loppuu se yleensä itkupotkuraivariin koska olen "huono" kaikessa. En osaa enää ajatella olevani hyvä missään. Kaikki mihin kosken muuttuu paskaksi.


Tällä hetkellä suurin tavoite on saada laihduttaminen käyntiin. Taas kerran. Ruoka maistuu liiankin hyvältä. Haluan tuntea itseni kevyeksi, olla häpeämättä kun joku nostaa ilmaan, ja kävellä tuntematta ihrojen löllyvän. Olen elänyt puoli vuotta ilman vaakaa, ahdistaa. Mutta sen tiedän että painan tällä hetkellä vituttavat 59 kiloa ja pituutta löytyy 172cm.. vaaka on pakko hankkia pian.

Anteeksi pitkä ja tylsä teksti. Toivon kai löytäväni täältä samanhenkisiä ihmisiä, jotka kamppailevat näinkin hassujen asioiden kanssa, joilla on kuitenkin suuri merkitys.