Ajatukset kasaantuu möykyksi päähän ja ahdistaa hirveesti. Eilen mietin päivän ja yön kuinka yksinkertaista kaikki oli ennen. Asuin yksin, en seurustellut, olin ja menin miten halusin, söin tai olin syömättä, ei tarvinnut mielistellä eikä yrittää kenenkään takia yhtään mitään. Vietin aikaa kotona rauhassa, kävin lenkeillä, valvoin öitä, poltin tupakkaa omalla parvekkeella ja välillä kävin tyhjentämässä päätäni terapeutilla. Kaikki oli helppoa ja yksinkertaista. Nyt kaikki on päinvastoin. Vierellä on koko ajan ihminen, nukun sen kanssa, syön sen kanssa, puhun sen kanssa. Kaikki on sinällään hyvin, mutta en voi avautuu sille mun ongelmista, mun syömisistä, kaikki pitää peittää, sillä en voi satuttaa itteni lisäks rakastani. Sen ei tarvii tietää mistään, eikä se tiedäkkään. Oon kertonu sille joitakin asioita menneisyydestäni. Masennuksesta, syömisvammailusta, se on nähny mun arvet. Mut jotenkin tuntuu et se ei ymmärrä. Ei se tiedä oikeesti mitä on rypeä pohjalla ajatellen koko ajan kuolemaa ja laihduttamista. Miten katkeransuloista on pitää itseään nälässä siihen saakka että polvet pettää, mutta silti rakastaa sitä ja jatkaa. Miten edes 500gramman painonnousu tuottaa sietämätöntä ahdistusta ja itsevihaa. Miten ihmisten katseet saa tuntemaan ittensä täydeksi nollaksi. Ei se tiedä.  Tekisi mieli niiiin kertoa miltä se tuntuu, mitä kaikkea oikeesti kävin läpi, mutta mitä se auttaisi. Se varmaan ajattelis, että seurustelee jonkun hullun kanssa. Kuka tarvii riesakseen masentuneen ja syömisvammaisen? En voi kertoa sitä kaikkea, ja se ahdistaa. Terapeuttini oli ainoa jolle pystyin puhumaan. Jonka luona pystyin vaikka rupattelemaan mukavia, tai itkeä silmät päästäni, tai vaan istua sen tunnin hiljaa tuntien, että siinä istuu joku joka on jokaisella sekunnilla valmis kuuntelemaan minua. Itsepähän lopetin terapian, luullen että kaikki on nyt mallillaan. Oli. Muttei enää. Nyt jos koskaan tarvitsen jonkun jolle puhua. Tai vaan tietääkseni, että ON JOKU joka olisi valmis kuuntelemaan. Mutten voi..terapiaan hakeutuminen taas viestittäisi vaan kaikille, että olen heikko. Että oon taas valunut pohjalle. Oon luonu itelleni näitten parin vuoden aikana vahvan kuoren. Kyllä oon päällepäin vahva, rohkea, laittaudun aina. Mutta sisällä kaikki romahtaa. En oikeasti uskalla tehdä asioita, en uskalla puhua, en uskalla kysyä keltään mitään, mutta teen sen, luottaen pelkästään siihen kuoreen minkä olen luonut. 

Pelkotilat on tullu takaisin. Pelkään pimeää taas. Nään usein painajaisia ja harhoja jostain varjoista. Tää saattaa kuulosataa niin naurettavalta, mutta pelkään sitä akkaa Kauna-leffasta aivan jumalattomasti. En tiiä, oon saanu traumoja siitä. Koska ei se leffa oo pelottava, se akka on pelkkää meikkipakkelia mut silti..se on jumahtanu päähän niin kovaa, et nään siitä painajaisia ja pelkään koko ajan et se tulee jostain. Mm. poikaystäväni tykkää hirveesti imitoida sen narisevaa ääntä jota myöskään en siedä, niin voitte arvata minkä slaagin sain eilen ku oltiin jo nukkumaan menossa...rupesin itkee. Sit se viisaana ehotti jotai terapiaa, tai et katottas se leffa........ Ei se ymmärrä sitäkään. Ei se ymmärrä mikä on trauma ja fobia. En mä huvikseni sitä pelkää, vaan koska se on siellä pään sisällä. Pienestä lähtien. No, nolo oon kummiski.

Koulu alkaa 5 päivän päästä! Ja oon läski edelleen..Ei tää vaan onnistu ku toinen kyylää koko ajan...Mut on pakko!!! Mulla on pieni unelma, olla talven tullen pieni ja siro.  Olla niin laiha, ettei yhden suklaakonvehdin syöminen haittaa. Että olen jouluna pikkuinen. Istua pieneksi käpertyneenä viltin alla ja juoda kuumaa glögiä. Että villasukat ja neuleet tuntuvat superisoilta päälläni..<3

hei taas

muistin tän blogin olemassaolon pari viikkoa sitten ja kieltämättä olin aivan järkyttynyt..kaikki ne tekstit, sanat..kaikki paska palautu mieleen yhtä kirkkaasti ku eilinen päivä. lopetin blogin ylläpitämisen koska ensin en enää kyenny käsittelemään mun ongelmia saatikka sitten kirjottaa niistä. sitten eräs henkilö josta tuli sen syksyn aikana mun paras ystävä, sai nostettua mut tästä paskasta. sai mun masennuksen väistymään, vietti mun kanssa aikaa ja potki persiille. tajusin, että oli aika tehä jotain, en voinu jatkaa enää niin. niinpä askel askeleelta rupesin hymyilemään maailmalle. sitten marraskuussa 2012 tapahtui jotain odottamatonta, rupesin seurustelemaan pojan kanssa. kaikki ongelmat unohtuivat saman tien ja olin onnellinen. olen hänen kanssaan edelleen ja onnellinen. en ollut enää sen kummemmin masentunut suhteen alettua, tai olin, en tiedä, en vain kiinnittänyt 'ongelmiini' enää huomiota. lopetin laihduttamisenkin. lihoin ja paisuin, mutta silti olin onnellinen. viimeisen kuukauden olen taas ajatellut paljon että pitäisi laihtua ja lopettaa roskaruuan syömisen, sillä siitähän on tullut varsinainen best friend minulle..mutta olen vain antanut olla, vaikka läskini hävettää ja ällöttää. olen onnellisessa avoliitossa, tulevaisuus on suunnitteilla, olen saanut koulupaikan matkailualalla ja aloitan kahden viikon päästä, vanhempien kanssa välit ovat loistavat. kaikki oli loistavasti. kunnes löysin ja luin tämän blogin. tajusin kuinka kamalaan kuntoon olin itseni päästänyt, menettänyt itsekurini ja aivan ilman omatunnontuskia. katsoin itseäni peilistä, mutta aivan eri tavalla kuin ehkä edellisenä päivänä. näin vain paisuneet pullaposket, hyllyvät reidet ja läskin mahan. sillä hetkellä en ollut onnellinen. tajusin, että elämästäni oli puuttunut jotain. se jotain on jokapäiväinen keveyden tunne, heikotus aamuisin, näkyvät luut, kontrolli ja keijukaisen paino. haluan että poikaystäväni jaksaa nostaa minut kuin höyhenen, puuskuttamatta ja käyttämättä kaikkia voimiaan siihen. aloitin saman tien. ja tuli heti jotenkin oikea ja turvallinen olo. 'tälläinen minä olen, tätä minun kuuluu tehdä'. roskaruuat lensivät samantien roskikseen, ja kontrolli palasi luokseni. olen laihtunut pari kiloa, lähtöpaino oli jotain 61...ajatelkaa hyjjj. oon normaalipainonen ja sehän ei tule kuuloonkaan! olen oppinut taas pitämääm kahvista, nauttimaan nälästä ja siitä, että noustessa pyörryttää. vain kahdessa viikossa päädyin takaisin siihen, missä joskus olin. nyt vaan kaikki on vaikeampaa kun poikaystävä on paikalla..tosin on minulla viikoilla aina yksinoloa koulujen alettua, kun poikaystävä käy koulua vähän kauempana. aina viisi päivää aikaa laihtua yhä enemmän, jotta poikaystävä näkisi viikonloppuina kuinka kaunis ja laiha olen, nostelisi minua vaivatta ilmaan..

10 päivää kouluun. toisaalta olen iloinen, mutta toisaalta pelottaa niin hitosti. olla joka päivä ihmisten ympäröimänä, en tiedä miten reagoin siihen näin pitkän tauon jälkeen. opiskelin kunnolla viimeksi varmaan 4 vuotta sitten..2012 olin syksyllä koulussa peräti kuukauden ja sitten juoksin vaan pakoon sieltä. en tiedä, pitää keretä laihtua tässä välissä, en voi mennä mursun näköisenä sinne.

kuitenkin, pitkän punnitsemisen jälkeen kirjoitanko tänne vai en, tässä kuulumisiani lyhyesti. luulin sh-n päästäneen irti, mutta tässä se on, sisälläni heränneenä ja pitää taas kiinni kovasti.