Ajatukset kasaantuu möykyksi päähän ja ahdistaa hirveesti. Eilen mietin päivän ja yön kuinka yksinkertaista kaikki oli ennen. Asuin yksin, en seurustellut, olin ja menin miten halusin, söin tai olin syömättä, ei tarvinnut mielistellä eikä yrittää kenenkään takia yhtään mitään. Vietin aikaa kotona rauhassa, kävin lenkeillä, valvoin öitä, poltin tupakkaa omalla parvekkeella ja välillä kävin tyhjentämässä päätäni terapeutilla. Kaikki oli helppoa ja yksinkertaista. Nyt kaikki on päinvastoin. Vierellä on koko ajan ihminen, nukun sen kanssa, syön sen kanssa, puhun sen kanssa. Kaikki on sinällään hyvin, mutta en voi avautuu sille mun ongelmista, mun syömisistä, kaikki pitää peittää, sillä en voi satuttaa itteni lisäks rakastani. Sen ei tarvii tietää mistään, eikä se tiedäkkään. Oon kertonu sille joitakin asioita menneisyydestäni. Masennuksesta, syömisvammailusta, se on nähny mun arvet. Mut jotenkin tuntuu et se ei ymmärrä. Ei se tiedä oikeesti mitä on rypeä pohjalla ajatellen koko ajan kuolemaa ja laihduttamista. Miten katkeransuloista on pitää itseään nälässä siihen saakka että polvet pettää, mutta silti rakastaa sitä ja jatkaa. Miten edes 500gramman painonnousu tuottaa sietämätöntä ahdistusta ja itsevihaa. Miten ihmisten katseet saa tuntemaan ittensä täydeksi nollaksi. Ei se tiedä.  Tekisi mieli niiiin kertoa miltä se tuntuu, mitä kaikkea oikeesti kävin läpi, mutta mitä se auttaisi. Se varmaan ajattelis, että seurustelee jonkun hullun kanssa. Kuka tarvii riesakseen masentuneen ja syömisvammaisen? En voi kertoa sitä kaikkea, ja se ahdistaa. Terapeuttini oli ainoa jolle pystyin puhumaan. Jonka luona pystyin vaikka rupattelemaan mukavia, tai itkeä silmät päästäni, tai vaan istua sen tunnin hiljaa tuntien, että siinä istuu joku joka on jokaisella sekunnilla valmis kuuntelemaan minua. Itsepähän lopetin terapian, luullen että kaikki on nyt mallillaan. Oli. Muttei enää. Nyt jos koskaan tarvitsen jonkun jolle puhua. Tai vaan tietääkseni, että ON JOKU joka olisi valmis kuuntelemaan. Mutten voi..terapiaan hakeutuminen taas viestittäisi vaan kaikille, että olen heikko. Että oon taas valunut pohjalle. Oon luonu itelleni näitten parin vuoden aikana vahvan kuoren. Kyllä oon päällepäin vahva, rohkea, laittaudun aina. Mutta sisällä kaikki romahtaa. En oikeasti uskalla tehdä asioita, en uskalla puhua, en uskalla kysyä keltään mitään, mutta teen sen, luottaen pelkästään siihen kuoreen minkä olen luonut. 

Pelkotilat on tullu takaisin. Pelkään pimeää taas. Nään usein painajaisia ja harhoja jostain varjoista. Tää saattaa kuulosataa niin naurettavalta, mutta pelkään sitä akkaa Kauna-leffasta aivan jumalattomasti. En tiiä, oon saanu traumoja siitä. Koska ei se leffa oo pelottava, se akka on pelkkää meikkipakkelia mut silti..se on jumahtanu päähän niin kovaa, et nään siitä painajaisia ja pelkään koko ajan et se tulee jostain. Mm. poikaystäväni tykkää hirveesti imitoida sen narisevaa ääntä jota myöskään en siedä, niin voitte arvata minkä slaagin sain eilen ku oltiin jo nukkumaan menossa...rupesin itkee. Sit se viisaana ehotti jotai terapiaa, tai et katottas se leffa........ Ei se ymmärrä sitäkään. Ei se ymmärrä mikä on trauma ja fobia. En mä huvikseni sitä pelkää, vaan koska se on siellä pään sisällä. Pienestä lähtien. No, nolo oon kummiski.

Koulu alkaa 5 päivän päästä! Ja oon läski edelleen..Ei tää vaan onnistu ku toinen kyylää koko ajan...Mut on pakko!!! Mulla on pieni unelma, olla talven tullen pieni ja siro.  Olla niin laiha, ettei yhden suklaakonvehdin syöminen haittaa. Että olen jouluna pikkuinen. Istua pieneksi käpertyneenä viltin alla ja juoda kuumaa glögiä. Että villasukat ja neuleet tuntuvat superisoilta päälläni..<3