oon tosi monesti halunnu kirjottaa tänne, mutten uskaltanu koska en oo saanu mun ajatuksista selvää. pakko myöntää et kaikki se mun vuoden alusta asti keräämä positiivisuus, elämänhalu ja itseluottamus on katoamaisillaan. ulkoisessti hyviä asioita tapahtuu kyllä, yllättävän paljonkin, mutten osaa käsitellä niitä pääni sisällä sillä hyvällä tavalla. etsin automaattisesti kaikesta sitä paskaa. mua ahdistaa nykyään todella helposti ja usein. voimakkaammin ku ennen. haluan vain eristäytyä kaikista ja olla rauhassa, niin rauhassa kuin oman vammaisen pääni kanssa vaan suinkin voi, kun taas ennen etsin itselleni epätoivoisesti seuraa ja tekemistä jotta huono olo unohtuisi. mun stressiahdistuspaskaitsetuntohuonofiilis lukemat on niin korkeella, niiiin korkeella, että jo pelkästään se kun huomaan puhelimeni soivan, ahdistun ja panikoin aivan suunnattomasti. 

ärsyynnyn myös tosi pienestä. jos herään aamulla liian aikaisin kaupungin meluun, vihaan koko maailaa sinä päivänä. tai jos joku kavereistä soittaa ja ilmoittaa että "heeei vois nähdä tänään? mä oonki itseasiassa parin minuutin päästä sun alaovella" kun olen itse vielä puolialasti tukka sekaisin ja meikittömänä, se pistää mun veren kuohumaan. koska tarvitsen vähintään tunnin laittautumiseen tän paskan itsetunnon takia. sitten, no vaikka se, että ihmiset jättää mun luo tavaroitaan sanoen joojoo mä haen ne kyllä parin päivän päästä, mutta niin ei tapahdu. tai kun ihmiset taas lainaa multa jotain eikä niitä tavaroita sitten enää näekkään. ja että kaikki yrittää päästä mun luo yöks ryyppyreissujen jälkeen vaan koska asun keskellä keskustaa. tollasia pikku asioita joille ennen vaan nauraisin, mutta nyt niin raivostuttavia? en ymmärrä itteeni. hermostun kavereilleni tosi paljon, joskus syyttäkin.

ainiin ja mulla on tyttöystävä. sekin on sellainen aihe josta en tiiä oonko ilonen vaiko en. exäni jälkeen vannoin etten alkaisi seurustelemaan tooooooodella pitkään aikaan, mutta mitenkäs kävi. ja vieläpä mun omasta pyynnöstä. se ihminenki on ristiriitainen, vähän vaikea mulle purtavaks. toisaalta se on ihana, mutta kuitenkin se osaa olla niiiiiin kylmä ja turhauttava etten oikeesti tiiä mihin mä itteni oikee tungin tällä kertaa. tää suhde ahdistaa ja se itse ihminenkin ahdistaa vielä enemmän, mutten silti halua luovuttaa. en halua että käy niinkuin viimeksi..pelottaa..

sain koulupaikan syksyksi. sekin ahdistaa. kävin koulussa viimeksi viime vuoden syyslomaan saakka jotenkuten, kunnes voimat loppuivat täysin. nyt oon toki suht ilonen, että pääsin kouluun, mutta mietityttää mun jaksaminen, uudet ihmiset..

syömiset on menny miten on. alkupainossa kuitenki ollaan ja sekös vasta itkettää. oon nyt vähentäny sitä ruuan määrää, muttei paino tunnu laskevan millään. pitäskö sit vaa repästä ja alottaa paasto..mulla on nyt kova pakko päästä sinne lähemmäs 50 kiloa. pakko! mulla on jotenki sellanen olo että ei oikeesti hyvää seuraa jos epäonnistun taas maaliviivan lähellä..mun on pakko tehä näille löllöille jotain, nyt heti. tänään en onneksi oo syöny ku kaksi nuudelipussia ja jäätelön, jotain 400 kalorin luokkaa.


hirveen paljon asiaa, mutta turhaa pölinää kaikki. en oikein osaa selittää enää mitään..pääpointti on kuitenki se, että a h d i s t a a. taidan vetää vaan nyt lääkkeet naamaan, käydä tupakalla ja mennä unille..